“All things in heaven and on earth are wonderful! But the greatest wonder is man’s freedom to choose between good and evil!”

Vuonna 1926 valmistui kaksi J. W. Goethen Faust-legendaan pohjautuvaa elokuvaa, yksi Atlantin molemmin puolin. Näistä toinen, D. W. Griffithin Paholaisen surut on jäänyt jälkipolville jokseenkin tuntemattomaksi elokuvaksi, kun taas Saksassa valmistunut, Ufan suurbudjetin avulla huikeaan visuaaliseen ilotulitukseen kasvava F. W. Murnaun Faust herättää ihastusta edelleenkin. Toisin oli vielä ensi-illan aikaan: Murnaun elokuva sai paljon kritiikkiä osakseen ja vasta seuraavat sukupolvet ovat osanneet antaa Murnaun huikeille kuvasommitelmille sen ansaitseman arvon. Nykyään Faust tunnustetaankin yhdeksi saksalaisen elokuvan suurimmista saavutuksista.

Se, että Murnau ylipäätään sai Faustin toteutettavakseen, oli oikeastaan Emil Janningsin ansiota. Hän oli kuullut, että Ludwig Berger suunnitteli aiheesta elokuvaa, jonka päätähtenä esiintyisi Conrad Veidt. Jannings ihastui aiheeseen ja mainitsi siitä Ufalle, joka näytti hankkeelle vihreää valoa – Berger jätti sen myötä aiheen sikseen. Jannings halusi ohjaajaksi Murnaun, jonka kanssa hän oli tehnyt menestyksekästä yhteistyötä aiemminkin. Tämän tähtikaksikon ympärille Ufa sijoitti ryhmän, jota ei voi kuin ihailla: Robert Herlth ja Walter Röhrig saivat luoda lavasteet, Carl Hoffmann ja Karl Freund pitivät puolestaan huolta kuvauksesta. Näyttelijöiksi Janningsin rinnalle kiinnitettiin liuta kotimaisia ja ulkomaisia tähtiä, joista kirkkaimpana ruotsalainen Gösta Ekman.

Paholainen (Jannings) lyö arkkienkeli Mikaelin kanssa vetoa, että kuka tahansa maailman ihmisistä on mahdollista houkutella pimeän puolen palvelijaksi. Mikäli näin käy, saa paholainen maailman haltuunsa. Enkeli suostuu vedonlyöntiin ja valitsee kohteeksi vanhan ja oppineen Faustin (Ekman), Jumalan uskollisen palvelijan. Paholainen lähettää ruton Faustin kotikylään. Avuttomat kyläläiset turvautuvat viisaan Faustin apuun, joka ei kuitenkaan pysty heitä auttamaan – Jumala ei näet vastaa enää hänen rukouksiinsa. Pettyneenä vanhus kääntyy pimeyden voimien puoleen ja manaa esiin demoni Mefiston (niin ikään Jannings). Mefisto suostuu auttamaan Faustia, mutta tekee tälle samalla houkuttelevan tarjouksen vaihtaa kurja vanhuksen elämä ikuisen nuoruuden iloihin.

Elokuvaan sijoitetut miljoonat näkyvät kaikkialla ja Faust onkin näyttävyydessään ja kauneudessaan aivan äärimmäisyyksiin viety elokuva: elokuvassa ei ole ainoatakaan kohtausta, jonka visuaalista puolta ei olisi hiottu täydellisyyteen saakka. Murnau työryhmineen loi studioille huikean fantasiamaailman, jota ihailee mielellään vielä tänäkin päivänä. Heikompi elokuva sortuisi helposti tällaisen visuaalisen yltäkylläisyyden alla, mutta Murnaun Faust sen sijaan herää henkiin juuri tämän myötä. Niin Faustin kotikylän painajaismaiset ruttokulkueet, Mefiston esiin manaaminen kuin Gretchenin lumoava kotipuutarhakin ovat saksalaista elokuvaluomista parhaimmillaan. Elokuvan kuuluisin ja samalla näyttävin jakso, Faustin ja Mefiston lento yli öisen Saksanmaan, on Karl Freundin pitkän ja menestyksekkään uran kohokohtia: hän kehitti studioon erityisen vuoristoradan, jolla pystyi liikkumaan vaivattomasti lavasteiden yllä. Yhtään liioittelematta voidaan todeta, että Faust on Murnaun saksankauden kiistatta näyttävin elokuva.

Murnaun keskittyessä täydellisen studiofantasian luomiseen, jää itse tarina hieman taka-alalle. Elokuvan käsikirjoittajaksi on usein merkitty runoilija, sittemmin elokuvien pariin siirtynyt Hans Kyser, mutta tosiasiassa sitä oli luomassa koko joukko kirjoittajia. Liekö käsikirjoittajien määrällä osuutta asiaan, mutta aivan täysin ilman tyhjäkäyntiä ei tarina onnistu alusta loppuun kulkemaan. Elokuvan keskivaiheilla, nuorentuneen Faustin ja kauniin Gretchenin viritellessä romanssiaan tarina hetkeksi notkahtaa – osasyynsä on toki Murnaussakin, joka ei vielä saksankaudellaan hallinnut henkilökuvausta niin hyvin kuin Amerikan vuosina. Tämä kauneusvirhe on onneksi vain lyhytaikainen ja loppua kohden elokuva palaakin tutuille raiteilleen. Elokuvan loppuhuipennusta universaalisine sanomineen on toisinaan syytetty yltiöromanttiseksi ja latteaksi, mutta kyllä se hyvin asiansa ajaa.

Näyttelijät tekevät vakuuttavaa työtä. Faustin vaativan kaksoisroolin tulkitseva Ekman on hyvä, mutta hänen epäonnekseen saavutus peittyy täysin Janningsin pirullisen Mefiston alle. Jannings irrottelee roolissaan sydämensä kyllyydestä ja varastaa koko shown itselleen. Elokuva jäi hänen ja Murnaun viimeiseksi yhteistyöksi molempien lähdettyä pian sen valmistumisen jälkeen Hollywoodiin – Jannings Paramountille ja Murnau Foxille. Seuraavan kerran Jannings näki Murnaun vasta neljän vuoden kuluttua, tämän hautajaisissa.

Alun perin Gretchenin rooliin haluttiin amerikkalainen Lillian Gish. Tämä saapuikin kuvauspaikalle, mutta kun Murnau ei suostunut hänen vaatimuksiinsa oman kameramiehen käyttämisestä (Hendrik Sartov), ajatus kuivui kokoon. Gishin jälkeen Murnau ajautui toiseen ääripäähän: rooliin kiinnitettiin täysin noviisi Camilla Horn. Horn on kuitenkin tahollaan erinomainen, eikä rooliin näin jälkikäteen osaa ketään toista kuvitellakaan. Pienemmissä osissa nähdään tuleva Hollywood-ohjaaja William Dieterle, Fritz Langin Nibelungen laulussa (1924) amatsonivaltiatar Brünhildea mieleenpainuvasti tulkinnut Hanna Ralph sekä ranskalainen Yvette Guilbert, joka esittää Gretchenin hieman omalaatuista tätiä.

Hurjista sijoituksistaan huolimatta elokuvasta ei sukeutunut sellaista kulttuurimonumenttia, jota Ufa oli haikaillut, nimittäin kotimaassaan Faust ei menestynyt lähellekään odotetunlaisesti. Monet kriitikot syyttivät elokuvaa tyhjänpäiväiseksi kameratemppuiluksi, joka jättää tarinan jokaisen osa-alueen hyödyntämättä. Ulkomailla Faust otettiin huomattavasti paremmin vastaan, mutta siitä huolimatta elokuvasta muodostui todellinen kaupallinen fiasko, joka oli yhdessä Langin Metropoliksen (1927) kanssa ajamassa Ufaa konkurssin partaalle.

teksti: © 2006 Kari Glödstaf