Roman Polanskin kolmatta kokopitkää Cul-De-Sac – Umpikuja (1966) pidetään osittaisena sovituksena Beckettin näytelmästä, mutta se on myös hyvin lähellä Polanskin kahta aiempaa työtä.
Samuel Beckettin näytelmä Huomenna hän tulee (1949) on 20. vuosisadan teatterin merkkiteoksia. Minimalistisessa näytelmässä kaksi miestä odottaa herra Godotin saapumista. Vertauskuvan tasolla ihmiskunta odottaa vastausta olemassaolon suuriin kysymyksiin, elämälle merkitystä, kenties vapahtajaa. Godot ei kuitenkaan koskaan saavu. Ihmisenä oleminen on absurdia.
Roman Polanskin kolmatta kokopitkää Cul-de-cac – Umpikuja (1966) pidetään osittaisena sovituksena Beckettin näytelmästä, mutta se on myös hyvin lähellä Polanskin kahta aiempaa työtä. Pinnalle nousevat jälleen valtapelin monet kasvot. Kaikkein paljaimmillaan esitetään manipulointi, joka on osa miehen ja naisen välistä suhdetta.
Juonessa kaksi haavoittunutta gangsteria eksyy avioparin syrjäiselle saarelle, linnamaiseen kartanoon. Gangstereista isokokoisempi Richard (Lionel Strander) murtautuu taloon, soittaa apujoukkoja ja repii puhelinjohdot. ”Godotin” odotus alkaa.
George (Donald Pleasance) ja hänen vaimonsa Teresa (Françoise Dorléac) päätyvät panttivangeiksi. Kyse ei ole Tukholma-syndroomasta, kun Teresa pian hakeutuu Richardin seuraan, vaan nössöksi leimatun aviomiehen provosoinnista. Teresa tahtoo, että George todistaisi miehisyytensä kukistamalla ronskin rikollisen.
George on emaskuloitu jo heti alussa. Teresa on pukenut hänet leikkisästi naiseksi, ja juuri naiseksi pukeutuneena Richard hänet ensimmäisen kerran tapaa. Tämän vuoksi Georgea solvataan homoksi. Voimasuhteiden tavanomainen asetelma on kääntynyt sikäli päälaelleen, että Teresa on toimijoista raivokkaampi ja lopulta pelin pyörittäjä.
Katelbach, metafyysinen Godot, ei hänkään saavu huomenna. Hän muodostaa kahdenlaisen merkityksen ollessaan Richardille pelastaja ja avioparille pelastus Richardilta. Beckettiläisesti tarina alkaa tilanteesta, jossa keskeinen käänne on jo tapahtunut. Gangsterit saapuvat lähtöruutuun itsensä valmiiksi teloneina. Ääriviivat on annettu, muttei niitäkään ole viivoittimella vedetty.
Intiimiyden ja eristyneisyyden teema rikkoutuu hetkeksi, kun saarelle tekee yllätysvisiitin seurue Georgen ystäviä. Heillä on tausta-ajatuksenaan narsistinen tirkistely ja ilkkuminen uudelle vaimolle, ”ranskalaiselle lutkalle”. Hauskimmillaan elokuva on tässä. Uhmakas Teresa pudottaa heitä vankeina pitävän gangsterin hetkeksi palvelijan asemaan.
Cul-de-sac tuo välillä mieleen jopa Sam Peckinpahin klassikon Olkikoirat (1971). Nöyrästä rillipäisestä Georgesta piiskataan esiin tappaja englantilaisella syrjäseudulla. Vaimon suhde piinaajiin on vähintäänkin kaksijakoinen.
Viimeistään aavemaisessa lopetuksessa absurdismi ja musta huumori antavat pelikentän Polanskille ominaiselle psykologiselle katseelle, joka terävimmillään lähenee röntgensädettä. Tällä kertaa se kohdistetaan Georgeen, joka pakotettuna on astunut sovinnaisuuden kehän ulkopuolelle.
Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen
Perkele, että on Russell Crowella hermo pinnassa!
Lue lisää »Ihmiskuntaa moukaroiva komeetta kiteyttää tuhobuumin muodonpalautuksessa koronavuoden kriisikäytöksen.
Lue lisää »Epäortodoksinen eroko? Netflixin menora-menestyjä tutustuttaa vanhakantaiseen juutalaisuuteen, jonka vivahteissa viihtyisi pidempäänkin…
Lue lisää »Perkele, että on Russell Crowella hermo pinnassa!
Lue lisää »Hullu ja masentunut Hollywood synnytti Citizen Kanen, jonka myyttinen auteur saa Fincheriltä isällisen avokämmenen.
Lue lisää »Kotoilun lämmin ja pehmeä kaima The Blitzin ajoilta maalaa miedon lesbosuhteen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA