Canterburyn tarinoita

Ohjaus Pier Paolo Pasolini
Näyttelijät Hugh Griffith, Laura Betti, Ninetto Davoli, Franco Citti, Josephine Chaplin, Alan Webb, Pier Paolo Pasolini, J.P. Van Dyne, Vernon Dobtcheff
Maa Italia / Ranska
Pituus 107 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 1972 Les Productions Artistes Associés, Produzioni Europee Associati ja Atlantic Film.

Hanki omaksi

• Kuva 3
• Ääni 2
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p00-5">00</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Arvio on osa laajempaa Pasolini-sarjaa. Katso tarkemmin täältä.

Canterburyn tarinoita on Geoffrey Chaucerin, lontoolaisen viinikauppiaan pojan, runomuotoinen tarinakokoelma 1300-luvulta. Rakenteeltaan se muistuttaa italialaista Decameronea, toista keskeistä länsimaista kirjallista uudistajaa. Canterburyn tarinat on työnä merkittävä yhteiskunnallinen läpileikkaus, väylä menneeseen. Paljon huomiota käytetään kuvatessa hahmojen säätyjä ja säädylle sovinnaisia tapoja.

Pier Paolo Pasolinin Canterburyn tarinat (1972) kattaa kymmenisen kertomusta romaanin kahdestakymmenestäneljästä. Kyseessä ei ole suora sovitus. Ehkei voida puhua edes adaptaatiosta, sillä elokuva on puhtaasti ohjaajansa näköinen. Se on Pasolinin elämän trilogian toinen osa ja monin verroin identtinen sitä edeltäneelle Decameronelle (1971), jälleen nimelliselle sovitukselle. Muuttunut kaupunki (Decameronessa Napoli, tässä Lontoo) ja kulttuuri eivät ole vaihtaneet tapaa, jolla Pasolini käsittelee keskiaikaa.

Romaanin kehystä, jossa joukko Canterburyyn matkaavia viihdyttää toisiaan lyhyillä kertomuksilla, on elokuvassa vain ohueksi selkärangaksi. Se on esillä muutamassa kohdassa, lähinnä alun pohjustuksessa, jossa nopeasti todetaan, kuinka pitkällä matkalla on syytä tarinoida. Rikkonaisesti sivuosassa vierailee myös kirjailija Chaucer joko työntouhussa tai päiväunelmiin vaipuneena.

Sisältö on näissä pienoiskertomuksissa, ajankuvan ja -tapojen välähdyksissä. Ne ovat humoristisia ja nasevia, mutta eivät sanomaltaan höyhenenkevyitä. Ne on usein pultattu ympäröivään kristilliseen maailmaan, yhteiskunnan läpäisevään katolilaisuuteen. Tähtäimeen on otettu yhteisönä harjoitettava uskonnollinen tekopyhyys. Ulospäin käyttäydytään kuin noudatettaisiin tiukkaa moraalikoodistoa, mutta oikeasti eletään kuin pellossa.

Kaikki on teatteria. Esiripun takana voi salassa toteuttaa itseään ja viettejään eikä Pasolini tätä tuomitse, päinvastoin. Ja jos Jumala paljastuu katsojaksi, onnistunut näyttelijä saa lahjaksi taivaspaikan. Uskova voittaa aina, sanoisi sielun vakuutusmies Blaise Pascal. Hänen argumentoinnin mukaan Jumalaan uskomalla ei menetä mitään, mutta jos taivas paljastuu todeksi, saa kaiken.

Piirre näkyy tarinassa, jossa kiinnijäänyt köyhä homoseksuaali kokee roviokuoleman. Hänellä ei ole omaisuutta lahjoa virkavaltaa kääntämään toista poskea. Itse kuolemanrangaistus on sovittava rituaali, jolla on useita koristeellisesti pukeutuneita katsojia. Tämä ei ole uskonnollista oikeaoppisuutta, vain laskelmoitua julmuutta ja voitontavoittelua.

Seksuaalisuus, aistikkuus ja intohimo ovat voimakkaasti läsnä. Koko paketti avautuu tarinalla limaisesta jehusta, joka yhtäkkiä päättää mennä naimisiin. Hän valikoi kadulta sopivan ehdokkaan niin sanotusti pärstäkertoimella, joskin posket sijaitsevat nyt hameen alla. Kriittisesti nuorempi avovaimo on kuitenkin toista mieltä ja yrittää pettää miestään. Kertomus saa yliluonnollisia sävyjä.

Keskivaiheen tarinassa seppä raivataan tieltä juksaamalla, kuinka ensi yönä Jumala iskee kuin Nooan päivinä. Kun neuroottinen mies odottaa taivaan niskaan putoamista suojatynnyrissään, apulainen ja sepän vaimo katoavat paneskelemaan. Lopussa taas kaksi nuorta opiskelijaa panevat kostoksi myllärin tytärtä ja tyttären vaimoa ja vielä samassa huoneessa, jossa koko kööri nukkuu.

Toistuva äkkiväärä heittäytyminen lihan iloille on psykologisesti varsin kepeää ja palvelee sorvattavissa olevan vitsin loppuhuipennusta, mutta Decameroneen verrattuna tästä puuttuu spontaanit naurut. Potentiaalisin on pettämistarina, joka päättyy, kun vieraissa kävijää huitaistaan poltinraudalla takaluukkuun. Mutta komiikan luova ajoitus, rytmitaju, ei ole läsnä.

Parhaat minitarinat erottuvat jo esteettisiltä valinnoiltaan. Eräs hahmo, joka on koomikkokuninkaiden Harpo Marxin ja Charlie Chaplinin ristisiitos, täystuhon ruumiillistuma, saa jatkuvasti potkuja eri ammateista, kuten myymästä kananmunia. Iloluonteista tunaria jahtaavat myös poliisit, koska hän on varas. Miehen hösöttäessä — esimerkiksi klassisesti monikerroksinen kermakakku kaatuu toisen naamalle — kuvan kerrontanopeus vaihtelee kuin runkomateriaali olisi mustavalkoinen mykkäelokuva 20-luvulta. Pastissisosuudessa maneerit ja naamanvääntelyt ovat edellä mainituilta koomikoilta, selkeitä ja teatraalisia. Mieheltä löytyy jopa kävelykeppi ja knalli!

Loppukertomuksessa ollaan jo viemässä vanhuksen sielua sen viimeiseen paikkaan. Mutta ei taivaaseen, vaan helvettiin. Se on sekasointuinen kivinen louhos pullollaan värikkäitä demoneja, ihmisiä raiskaavia petoja ja muuta kuvastoa Hieronymus Boschin painajaisista.

Pasolinin käsittely on kuin uskonpuhdistaja Martti Luther herjaamassa paavia ja katolista kirkkoa viitisensataa vuotta aikaisemmin: elokuvassa pääpiru ulostaa punaisesta takalistostaan munkkeja. Maanpäälliset kanavat ihmisen ja Jumalan välillä ovatkin saatanallisia. Paradigmat kääntyvät.

Lopetus on hyvä. Enää ei löydy keinoja, joilla rienata.

DVD: Elokuvan on julkaissut Atlantic Film. Kuvassa (anamorfinen, 1.85:1) ei ole valittamista, mutta ääniraita (mono, italia) on aika raskaasti dubattu. Julkaisu on osa Atlantic Filmin kokoelmaa Pier Paolo Pasolini Collection. Se sisältää viisi elokuvaa: Mamma Roma (1962), Decamerone (1971), Canterburyn tarinoita (1972), Tuhat ja yksi yötä (1974) ja Salò – Sodoman 120 päivää (1975).

Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen