Ampukaa pianistia

Ohjaus François Truffaut
Näyttelijät Charles Aznavour, Marie Dubois, Nicole Berger
Maa Ranska
Pituus 88 min
Ikäraja 15 vuotta
Lisätietoja IMDb / Kuvien ©

Hanki omaksi

• Kuva 3
• Ääni 3
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p1-5">1</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

1.
50- ja 60-lukujen taitteessa alkanut ranskalainen uusi aalto oli monen päällekkäisen tekijän summa. Kuten usein, tämäkin teoksia ja tekijöitä, eettisiä ja esteettisiä oivalluksia niputtava kattotermi on tietyn taiteellis-kulttuurillisen ilmiön/ilmapiirin kokoava hahmotelma.

Termi on elävä. Laajimmillaan ”uusi aalto” kattaa elokuvia 60-luvulta 80-luvulle ja tekijöitä, jotka vaikuttivat jo 30- ja 40-luvuilla esikuvina. Jean-Luc Godard onkin todennut, ettei ole aaltoja, on vain valtameri.

Elokuvia — taidelajeista viimeisintä — oli ilmestynyt jo sen verran, että kasvanut oli filmihullujen sukupolvi. He harrastivat intohimoisesti elokuvaa, asuivat elokuvateattereissa ja senttasivat elokuvalehtiin. Susan Sontagin sanoin elokuvista opittiin, kuinka pukeutua, puhua, rakastaa, elää.

Tyytyväisiä ei oltu elokuvan asemaan. Taiteellinen liikkumatila oli kapea tai sitten tuotannot vanhahtavia, teatraalisia sovituksia. Elokuvan idiosynkraattinen kieli haki muotoaan. Rajanveto muihin taiteisiin ei ollut selvä.

Alfred Hitchcockin kaltaiset ohjaajapersoonat, jotka jättivät töihinsä jäljentämättömän puumerkkinsä, osoittivat, kuinka parhaimmillaan elokuvateos voi olla samanlainen visionäärin taidonnäyte kuin suuren kirjailijan romaani. Filmihulluthan olivat ensisijaisesti kirjahulluja.

Elokuvakriitikkoina aloittaneista (ja jatkaneista) nuorista vihaisista miehistä kasvoi elokuvantekijöitä, kun uuden teknologian myötä elokuvien tekeminen tuli halvemmaksi ja helpommaksi. Esseistiikka vaihtui paperilta filmille.

Uuden elokuvan tunnusmerkeiksi miellettyjä elementtejä on paljon: aidot kuvauspaikat, eksistentialismi, tupakansavu, hollywoodismin hyperkierrätys, elokuvan ja katsojan välisen muurin rikkominen, tekstien käyttö, ilmaisun vapaus, pariisilaiset kahvilat, hyppyleikkaukset, coolius ja kauniit naiset…

2.
François Truffaut oli ranskalaisen uuden aallon pääkätilöitä sekä kirjoittajana että tekijänä, ja hänen esikoisteostaan 400 kepposta (1959) pidetään uuden aallon perustanlaskijana.

400 kepposta seurannut Ampukaa pianistia (1961) näyttää ja tuntuu enemmän elokuvaa hengittävän filmihullun käsialalta. Tavallaan se vertautuu Godardin esikoiseen Viimeiseen hengenvetoon (1960), joka kuvaavasti pohjautuu Truffautin tarinaan: itsetietoinen variantti rakastetusta “amerikkalaisesta genrestä” eli rikoselokuvasta. Elokuvan sisäisessä kosmoksessa ollaan hahmojen ja käänteiden tasolla tietoisia Hollywood- ja elokuvakulttuurista.

Elokuvan päähahmo Charlie ei olekaan pelkkä kapakkapianisti. Hän on vaimonsa itsemurhan myötä uuden elämän aloittanut entinen huippupianisti. Charliekin on peitenimi. Oikeasti hän on Edouard.

Heti alussa kapakkaan säntää kanssarikollisiaan huiputtanut, pahoinpidelty velipoika. Hän tulee vetäneeksi Edouardin mukaan ajojahtiin, joka elokuvan myötä kasvaa kokoa.

Edouardin poika ja kapakan tarjoilijatar, johon Edouard rakastuu, joutuvat vaaraan. Eripurainen gangsterikaksikko on jatkuvasti jossain tuolla, kyttäämässä autosta ja jahtaamassa kadulla. Lisäksi kapakan väkivaltaiseksi yltyvä omistaja on tavattoman mustasukkainen Edouradin löytämästä onnesta.

Elokuvassa on jonkin verran huumoria, mutta se ei hio kulmia pois, pikemminkin päinvastoin. Juoni on hyvin fatalistinen: Edouard on pakotettu vallitsevaan tilaansa. Taitelijanpotentiaalinsa ja elämänsä suhteen hän käy puoliteholla, lannistettuna.

Yritys muuttaa tilannetta — tämän ympärille elokuva kokonaisuudessaan kietoutuu — heittää takaisin lähtöruutuun, joka kuvallisella tasolla on pianon sisusta. Sama elokuvan aloittava sävellys on lopussa surumielisyydestä raskas.

Takaa ajettujen veljesten keskustelu kertoo kuilusta: Edouard lähti muinoin poikasena opiskelemaan musiikkia, ja ”eläimelliset” veljet kivittivät autoa. Nyt hän on itse alamaailman häränsilmässä. Veljiensä kaltaiseksi hänet on siis luotu, tuomittu surkeaan olemassaoloon.

DVD: Elokuvan suomalaisen laitoksen on julkaissut Atlantic Film (vko 37/2011). Mustavalkokuva on melko rakea 16:9 (Criterion Collectionin USA-julkaisu lienee markkinoiden paras). Ääniraita on mono ranska. Lisämateriaalina on kymmenminuuttinen tekstittämätön Truffaut-haastattelu. Katso pakkaamattomat kuvakaappaukset: kuva 1, kuva 2, kuva 3, kuva 4 ja kuva 5.

Teksti: © 2011 Jaakko Kuitunen