X-men on yksi niistä elokuvista, joista puhutaan jo kuukausia ennen kuin ne ilmestyvät teattereihin. Sarjakuvan ystävät asettivat ohjaajan, Bryan Singerin (jonka uralle mahtuu mm. loistava trilleri Epäillyt) hartioille heti kättelyssä suuret paineet joten ilman poikkeuksellisen äänekkäitä takapiruja ei tätäkään elokuvaa saatu tehtyä. Ehkä senkin takia tulos on se mikä se on.

X-men saapui rytinällä teattereihin, mutta pian huomattiin, ettää eipä tässä ole paljon suitsuttamista. Fanit tuntuivat pettyneiltä ja suomalaiset kriitikot haukottelivat pressinäytöksissä. Amerikkalaiset kriitikot tuntuivat innostuneilta, mutta amerikkalaiset kriitikot ovat rotunsa ja tarinansa erikseen.

Jossain hämärässä tulevaisuudessa alkaa uusi aika ihmiskunnalle. Ympäri maailmaa syntyy lapsia, joilla on yliluonnollisia kykyjä ja saattavat kykyinensä olla vaaraksi muille ja itselleen. Näitä henkilöitä kutsutaan mutanteiksi ja ne aiheuttavat eripuraa maailman keskustelufoorumeilla.

Eräs mutantti-professori, Xavier (Patrick Stewart), johtaa instituutiota, joka tähtää parempaan yhteiskuntaan. Yhteiskuntaan, joka perustuisi ymmärrykselle ja yhteiselolle, pelon ja rasismin sijasta. Tämän instituution suojissa professori auttaa mutantteja ja kokoaa heistä ryhmää nimeltä X-men, jotka taistelevat nimenomaan näiden jalojen periaatteiden puolesta. On kuitenkin olemassa myös toinen mutanttien koulukunta, eli he, jotka eivät usko yhteiseloon normaalien ihmisten kanssa, vaan pyrkivät tuhoamaan ihmiskunnan, jotta mutantit voisivat vuorostaan elää rauhassa. Tätä joukkoa johtaa Magneto (Ian McKellen), Xavierin vanha ystävä.

Nyt nämä kaksi joukkoa ovat ottamassa yhteen ja tässä taistelussa ratkaistaan ihmiskunnan tuleva kohtalo. X-menin hyvikset vastaan Magneton pahikset. Friikkejä kaikki tyynni.

Ajatus: erikoisefektit ovat pahin asia mitä on kuvalliselle kerronnalle tapahtunut. Ainakin osaamattomissa käsissä. Ehkä tämä on turhan jyrkästi sanottu, mutta toisinaan ajatukselta ei voi välttyä. Erikoisefektit ovat hyvä asia silloin, kun ne tukevat tarinaa, eivätkä varasta koko elokuvan tarkoitusta, minkä kaikki ovat nykyään tuntuneet unohtavan. Nyt tuli taas mieleen, että eipä ole tälläkään elokuvalla yhtään mitään sanottavaa, eikä siinä ole oikein mitään mikä jaksaisi kiinnostaa. Tämä on sinänsä sääli, koska elokuvan teemat, kuten rasismi, ennakkoluulot ja yhteiskunnan sisäiset valta-asetelmat, antaisivat mahdollisuuksia suurellekin tarinalle. Tässä tapauksessa mielenkiintoinen jutunjuuri hukataan ihan totaalisesti ja keskitytään rytinään ja suoraan sanottuna lapselliseen dialogiin ja juoneen.

Pitää tietenkin muistaa, että kaikki elokuvassa on lähtöisin sarjakuvasta. Sarjakuvassa nämä jutut, tylsä juoni, yli-inhimilliset kyvyt ja muut vastaavat ovat arkipäivää eivätkä ne tunnu sarjakuvien ystäviä harmittavan, mutta kun aletaan tekemään elokuvaa, niin mukaan pitäisi saada jotain muutakin.

Yksinkertaisen juonen ja pinnallisten henkilöhahmojen mukana heitetään hukkaan kaksi hienoa näyttelijää, Patrick Stewart ja Ian McKellen. Muilla näyttelijöillä ei olekaan mitään tekemistä koko elokuvan aikana muuta kuin ehkä tehdä stuntteja. Esim. Halle Berryn ja Famke Janssenin repliikkien määrät voi laskea kahden käden sormilla.

Tuskin X-men yrittääkään olla Oscar-elokuva. Singer on todennäköisesti vaan halunnut viihdyttää yleisöä. Jos pitää kunnon Matrix -tyylisestä mätöstä (vaikka X-men ei ihan yhtä tyylikkääseen lopputulokseen ylläkään), voi tämä elokuva antaa sinulle monia hyviäkin hetkiä, sillä teknisellä puolella homma toimii.

Teksti: © 2001 Antti Honkala