Wendy

Wendy (2020)

| DVD
  • 3

Peter Panin päivitys kaivaa keijupölyn alta keskiöön tarinamallin eksistentiaaliset väristykset aikuistumisesta.

julkaistu 2021-02-27 / päivitetty 01.06. klo 09:09

KUVA 3

Wendy
Wendy 

KUVA 2

Wendy
Wendy 

KUVA 1

Devin France
Devin France 

Wendy

Lisätietoja IMDb / Kuvien ©

Ihmisen mittakaavassa toteutuu vielä klassisen fysiikan newtonilainen determinismi. Suuri sattuma saattaa kuitenkin paljastua todellisuuden perimmäksi luonteeksi universumin salatussa ytimessä, koska kaikessahan on viime kädessä kyse mikroskooppisista partikkeleista pienimpiä tutkivasta kvanttimekaniikasta, kaikessa epätäydellisyydessään ja sotkuisuudessaan.

Modernin atomimallin kehittäneen nobelisti Niels Bohrin maineikas oppilas Werner Heisenberg esitteli vuonna 1927 Kööpenhaminan tulkinnan pohjaksi niin kutsutun epätarkkuusperiaatteen, joka löytää tietyn matemaattisen järjen kummallisuuksiin jopa suun kautta hengittävän keskilahjaisen arjessa: hiukkasen täsmällistä sijaintia ja nopeutta on mahdotonta määrittää yhtäaikaisesti. Luonnossa mikään ei ole ennalta säädettyä ja väistämätöntä, vaikka aina jokin osa todennäköisyyksien lomittuneesta pilvestä aktualisoituu.

Silti jopa suhteellisuusteorian isä Albert Einstein lausahti, ettei Jumala heitä noppaa. Kukapa tosin kehtaisi epäillä tarkoitusta, jos on kerran päässyt pökkimään Marilyn Monroeta, ainakin hurjimmissa suhdehuhuissa. On sitten tyystin toisen skeptisen keskustelun paikka, löytyykö ympäriltämme objektiivisia, havaitsijan mielivaltaisuudesta riippumattomia ominaisuuksia.

Asiaan siis: kaikki loppuu aikanaan. Kellon viisarit raksuttavat samaa tasatahtia jokaiselle, myös Hollywoodin hehkeille ja komeille superikääntyjille, eikä sekunti eroa olemukseltaan tunnista tai vuorokausi vuodesta. Ja vaikka maallinen muoto hapertuu ja lyhyen elämän päätteeksi haihtuu ohueksi ilmaksi, unelmiin uskova sielu ei sammaloidu.

Synttärikakun kynttilöitä puhaltaessaan moni muksu toivoo, että päivä ei koskaan päättyisi. Vaan onko ikuinen lapsi, puer aeternus, siunattu vai kirottu? Ennen pitkää perheen auvoiset kesälomareissut Visulahden vahakabinetissa ja vesipuisto Serenassa vaihtuvat viikoittaiseen sinkkupsykoosiin sopivan kumppanin löytämisen vaikeudesta totisen puurtamisen ohessa, kun rikkumattoman ystävyysvalan nuorina vannoneet kaverit uusissa sosiaalisissa ympyröissä kaukana tahoillaan pariutuvat, tekevät vauvoja ja harkitsevat omistusasunnon ostoa.

Joulukuussa 1904 sai Lontoon West Endissä kantaesityksensä skotlantilaisen J. M. Barrien lastennäytelmä pojasta, joka ei halua kasvaa aikuiseksi. Neljännen seinän rikkova kliimaksi, jossa lentävä sankari elvyttää myrkkyä juoneen Helinä-keijun tosiuskovaisten katsojien taputuksilla, ilahduttaa yhä yleisöstä hätiin rientäviä lapsia ja lapsenmielisiä.

Ikiaikainen myytti jungilaisesta kapinasta kiehtoo ja puhuttelee ihmisiä sukupolvesta toiseen. Mitä tapahtuisi, jos luovuttaisimme herkille lapsille vapauden ja vallan valita pysyvästi kahden maailman välillä? Viaton lasten maailma vai ikävä ja tylsä aikuisten maailma? Vastustaako siirtymää välittömästä olemisesta orjamoraalin mukaiseen raahustamiseen pikkuporvarillisessa pelkuruudessa?

Sittemmin Peter Panin normeille irvailevat satuhahmot ovat jatkaneet ihmeellisiä seikkailuitaan niin kirjoissa kuin lukuisissa teatteri- ja elokuvasovituksissa, ailahtelevin tuloksin. Monelle ikkunan Mikä-Mikä-Maahan avasi varmasti vuoden 1953 rakastettu piirretty.

Samoin Steven Spielbergin ylirunsas Hook (1991), jonka kirkkaita värejä ja kotikutoisuutta kolisevia lavasteita sentään millenniaalit muistelevat nostalgisella lämmöllä. Mehukkaan turhamaisesti kieltään liponut Dustin Hoffman ei epäilyksistä huolimatta myöskään jäänyt Robin Williamsin maanisen mieslapsen varjoon. Menestysreseptin ratkaissut mestariohjaaja on myöhemmin myöntänyt pettymyksensä projektiin, jossa paikkasi epävarmuuttaan tuotantoarvoilla.

Ehkä uskollisimmassa elokuva-adaptaatiossa P. J. Hogan palautti 2003 filmatisointeihin pitkän perinteen herra Darlingin ja Kapteeni Koukun tuplaroolista. NBC:n suorana lähetetty televisiospesiaali vaihtoi 2014 päähenkilön sukupuolen, muilta osin musikaali oli melko unohdettava. Edellinen rohkea yrittäjä Joe Wright karautti steampunk-karavelinsa karille CGI-sakan raskaalla liikakäytöllä sekä intiaaniprinsessa Tiikerililjan valkopesulla. Kriitikot tyrmäsivät Panin (2015) yksissä tuumin, ja sadan miljoonan floppi uhkasi jo haudata laatuepookkien taitajan uran.

Tämä voi nyt kuulostaa vastenmieliseltä etuoikeutetun valitukselta, mutta suokaa allekirjoittaneelle ankeuttajalle nukkaantuneen nurinan nautinto. Minulla ei ole sinänsä mitään silintereitä ja kureliivejä vastaan. Koronan kuihduttamasta elokuvatarjonnasta 2020 suosikeikseni nousivat kevättalvella juuri ennen kulttuurisulkua EMMA. sekä toisen aallon tuntumassa syksyllä David Copperfieldin elämä ja teot, mihin ei tietenkään kovin paljon vaadittu.

Valokuvaajana ja musiikkivideoiden tekijänä kunnostautunut Autumn de Wilde leipoi Jane Austenin romaanista Laduréen pastellisävyisen arsenikki-macaronin, joka korosti tulkintansa definitiivisyyttä pisteellä kapitaalein tyylitellyn nimen perässä. Skalpellinterävä poliittinen satiirikko Armando Ianucci esti puolestaan Charles Dickensin yli 700 sivuista järkälettä hajoamasta katsojan eksyttäväksi sekamelskaksi villissä vauhdissa ryysyistä rikkauksiin ja takaisin.

Elokuvia valmistuu eri tarkoituksiin: yhdet viihdyttävät, toiset taas vaivuttavat ylevästi meditoimaan oivallusta jostakin tuntemattomasta. Kaikki versiot, jotka digiyhteiskunnassa innostavat tarttumaan kirjaan, ovat kannatettavia, siinä missä huvittava vertailu ja väittely taidemuotojen keskinäisestä hierarkiasta. Merenneidot, merirosvot ja miekkataistelut kuuluvat melankolisella pohjavireellä erottamattomasti Peter Panin eskapistiseen perussapluunaan.

Pölyn peittämät klassikot säilyvät elinvoimaisina ja merkityksellisinä vain, jos jokainen polvi pohtii suhdettaan opuksiin. Yleisinhimillisten psykologisten käytösmallien ja historiallisten kehityskulkujen kautta heijastuvat oman aikamme arvokamppailun tila ja jakolinjat. Hyvä tarinan betoninlujilla perustuksilla kyllä kestää kriittisen kyseenalaistamisen ja muokkautuu kunkin ohjaajan agendaan. Reilun sadan vuoden aikana ei kimaltavien Peter Pan-produktioiden ketjussa ole nähty mitään Wendyn kaltaista.

Liisa Ihmemaassa, Tuhkimo, Viidakkokirja, Kaunotar ja hirviö, Dumbo, Aladdin, Leijonakuningas, Mulan, Kaunotar ja Kulkuri... Disney on jo vuosikymmenen verran keskittynyt kyltymättä takomaan kultaa lihallistamalla vanhoja animaatioitaan, joiden eteen imagoaan varjeleva Mikki-talo nyt lätkii sisältövaroituksia haitallisista stereotypioista. Teknisesti ottaen Wendyä voisi kai kutsua todella väljäksi live action-"remakeksi", koska Fox-studioiden taiteellisempana palkintoharavana profiloitunut Searchlight-puoli ehti hankkia elokuvan levitysoikeudet ennen yhtiöittämistä mediajätti Walt Disneyn tytäryritykseksi.

Christopher Booker työsti 34 pakkomielteistä vuotta paksua pääteostaan The Seven Basic Plots: Why We Tell Stories (2004). Kiisteltyä kertomusteoriaa seitsemästä perusjuonesta, jotka kollektiiviseen alitajuntaamme koodattuina aina automaattisesti toistuvat. Kierrätykselle rakentuvassa tarinataloudessa minkään vilpittömästi omaperäisen keksiminen vaikuttaa likipitäen mahdottomalta, vaikka luovaa kunnianhimoa kuinka piisaisi.

Manhattanilla varttunut Benh Zeitlin koettaa tiukassa paikassa todistaa toisin, kanssaskenaristina tuotantosuunnitelusta vastaava sisko Eliza. On fiksua vaihtaa paitsi näkökulma kiharatukkaiseen kerubityttöön myös maisema edwardiaanisesta Englannista elokuvantekijän nykyisille kotikonnuille Yhdysvaltojen syvään etelään. Pitämällä ohuen viitteellisen langan inspiroivaan lähdemateriaaliin symbolistisena ohjaaja ottaa samalla tietoisen riskin yleisön etäännyttämisestä.

Perheensä hyväksi pienessä diner-ravintolassa tarjoilijana raatava Angela Darling (Shay Walker) kertoo hymyillen lapsilleen, kuinka hän haaveili heidän iässään rodeotähteydestä. Kysyttäessä, miten unelmat ovat vuosien myötä muuttuneet, äiti kääntyy. Enää yksinhuoltaja toivoo, ettei vain mokaisi kolmikon kasvattamisessa.

Yhdeksänvuotias, ylivilkkaalla mielikuvituksella varustettu Wendy (Devin France) näki taaperona naapurin nuoren Thomaksen (Krzysztof Meyn) kapuavan vierestä puksuttavan tavarajunan kyytiin katolla kipittävän tumman hahmon perässä ja katoavan kaukaisuuteen. Rasvaisella synttäripekonilla herkutellut poika oli säikähtänyt isoäitinsä pilapuheita loistavasta tulevaisuudesta lattioiden luuttuajana, ajatusta aloilleen jämähtämisestä, luovuttamisesta.

Wendy pelkää, että elämä kiitää rustiikin radanvarsikuppilan yläkerran ohitse Louisianan seisahtuneella maaseudulla, eikä mitään koskaan tapahdu. Kaiket päivät Wendy katselee kaksosveljiensä Jamesin (Gavin Naquin) ja Douglasin (Gage Naquin) kanssa, kuinka kiskot kuljettavat matkustajia kaukomaille, joita he eivät ikinä tulisi näkemään. Kunnes elämänopin ääni päässä sanoo: "Hiivi ulos yöhön!"

Peter Paniksi (Yashua Mack) paljastuva rastaletti vie mukaansa veturiin tempaistut lapset salaperäiselle tulivuorisaarelle, joka saa voimansa mystisestä Äiti-hengestä. Natiaisesta asti äitiään auttanut sekä aikuisten rooleja täyttänyt Wendy, joka nollakokemuksesta viis suuttuu huligaaniveljilleen elämän prioriteettien drastisen uudelleenkalibroinnin väärintulkinnasta periksiantamisena, hakee uskon loikasta lokomotiiviin enemmän vahvistusta kuin ulospääsyä.

Äidin ratkaisu muistuttaa itsestään tropiikissakin. Onko oikein hylätä lapsuusfantasiat, jos sen sijaan kasvammekin välittämään ja varjelemaan rakkaitamme? Paluu alkuperäisen luonnon rousseaulaiseen paratiisiin pitkin Mark Twainin kulkuriromanttista raidetta, ihan ilman purkkipapuja ja omaisuutta olalla kepin nokassa, on omistettu yhtä lailla Angelalle ja Wendylle. Todisteena siitä, että unelmat kehittyvät, mutta eivät koskaan kuole.

Wendy asettuu luontevaksi jatkoksi Zeitlinin hurmaavalle debyytille, ilmestymisvuotensa 2012 ehdottomalle indie-helmelle Beasts of the Southern Wild. Antropologista voyerismia, ekologista allegoriaa ja problemaattista jalon villin trooppia yhdistellyt neworleansilainen rämegumbo kuvasi kuusivuotiaan Hushpuppyn silmin ilmastonmuutoksen sekä köyhyyden vaikutuksia porisevien viinapannujen tulvaherkässä hökkelikylässä hurrikaani Katrinan iskettyä.

Zeitlinin humaanin tekotavan ja persoonallisen kädenjäljen tunnistaa nopeasti. Tallella ovat tutut tavaramerkit: sissibudjetin 16-millinen käsivaraestetiikka, amatöörinäyttelijät, maaginen realismi sekä energinen score. Vain krokotiilit puuttuvat.

Jos esikoisen euforisen Sundance-vastaanoton siivittämä skoolailu Cannesista Oscareihin kasaakin elokuvantekijän harteille kohtuuttoman taakan vangita salama toistamiseen pulloon, vie etukäteispöhinä turhan usein mennessään myös munattomaan festivaali-moodiin reseptorinsa kääntäneet kriitikot. Vertaispaineen pelossa kivekset vetäytyvät takaisin vatsaonteloon, ja elokuvan ongelmia ollaan valmiita katsomaan läpi sormien. Koska kukaan ei tahdo tappaa tunnelmaa, on helpompi liittyä kollegoiden yhdenmukaiseen ylistyskuoroon.

Taide on aina sidoksissa luomishetkensä kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen, sen arvoihin, identiteetteihin sekä arvostuksiin, joita emme ehkä omassa ajassamme enää hyväksy. Rasismi on historiallisesti ollut erottamaton osa Peter Panin tarinaa, eikä seikalle mahda mitään. Niin originaali näytelmäteksti kuin Disneyn animaatioelokuva suhtautuivat avoimen ennakkoluuloisesti Amerikan alkuperäisväestöön.

Vielä viheliäisempää ja vaarallisempaa on Wendyn sivuutettu piiloasenteellisuus afroamerikkalaisia kohtaan. Eksoottista valtakuntaa kansoittavat sekä valkoiset että mustat lapset, mutta ainoastaan jälkimmäisiltä löytyy selittämätön, sisäsyntyinen yhteys nuoruuden lähteeseen, lumottuun valasemoon.

Minuuteissa tulokkaat tajuavat savuavan viidakkosaaren yliluonnolliset säännöt: mikäli uiskentelu luolissa ja kirmailu paljain jaloin ruohikossa laantuvat tai suru synkentää päättymättömien iltapäivien taivaan, ikääntymisprosessi kirii kiinni kauhistuttavaa kyytiä. Samalla saarella majailee syrjässä vanhempi joukko entisiä kadonneita poikia ja tyttöjä, joita Peterin johtama heimo vieroksuu. Asetelmasta välittyvät vahvat vibat Kärpästen herran (1954) haaksirikkoutuneiden julmasta sosiaalidarwinismista.

Pois lukien kujeileva Peter Pan, mustat lunastavat alisteisina, ehdollisina ja erillisinä tyyppeinä valkoisten luottamuksen taikavoimillaan, jotka auttavat päähenkilöitä itsetuntemuksen ja -tutkiskelun tiellä. Takaraivolohkoa kalvavan epäkohdan voisi suopeimmillaan mieltää alikirjoitettujen ihmisversojen tahattomaksi sivutuotteeksi. On eri asia laittaa lapset näyttelemään lapsia kuin puhumaan paperinmakuista filosofiaa.

Taantuneena ja puutteineenkin Zeitlin pysyy kiinnostavana kykynä. Amerikkalaisen arthousen distinktiivisellä auteurilla on ilmiömäinen lahja roolittaa nuoria näyttelijälupauksia ja puristaa rosoisista amatööreistä kiihkeitä, sydämeenkäypiä suorituksia, joita konkaritkin kadehtisivat. Beasts of the Southern Wildin myötä Quvenzhané Wallisista tuli kaikkien aikojen nuorin ehdokas parhaan naispääosan Oscar-kategoriassa.

Yhtä lailla luotaavilla katseilla ja vallattomuudella Devin France ja Yashua Mack harsuuntuneissa vaatteissaan nyt valaisevat valkokankaan. Todellinen löytö ja ensemblen ankkuri kaksikosta on kuitenkin viaton mutta samaan aikaan hioutunut France, jonka fyysisyydessä ja hengessä keskeiset pohdinnat kiteytyvät.

Wendylle on yleensä varattu vastuullisempi rooli vaaroihin viehtynyttä Pania tasapainottavana järjen äänenä. Kun Barrien ajan näkemykset naiselle soveliaasta ja sallitusta liikkumatilasta eivät kahlitse, on uusi Wendy turmelevasta sivistyksestä vapaa piehtaroimaan hikisenä sekä polvet likaisina muiden mukana mudassa, vaikka velvollisuudentuntoisena laumaansa puolustaakin.

Todellinen vihollinen limbossa ei kuitenkaan ole Koukku tai ikä, vaan kyyninen itsesäilytysvaisto, joka armotta koituu paitsi ihmisyyden myös planeettamme kohtaloksi. Toivo pilkahtaa havainnossa, että pitäisi oppia arvostamaan karttuvaa kokemusta ja viisautta, siinä missä vaalittua nuoruutta.

Teksti: 2021 Samu Oksanen

Seuraa meitä

PINNALLA

007 No Time to Die

| 29.09.

Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.

Lue lisää »

Free Guy

| 10.08.

Kesän todellisessa yllättäjässä pelimies kyllästyy vähäpätöiseen sivurooliin.

Lue lisää »

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia

| 21.09.

Sokea ja sosiaalisesti eristynyt cinefiili rullaa oman elämänsä kasarisankarina hakemaan höttöisen hattaran sijaan aitoa läheisyyttä.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

The Ice Road

| 26.08.

Vaikka jää pettää rekkakuski-Neesonin rutiininomaisen toimintatrillerin alta, vihainen harmaakarhu ei osoita hiipumisen merkkejä.

Lue lisää »

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

| 03.09.

Säädyllisen siirappisessa murhenäytelmässä toimittaja löytää kiihkeästä romanssista kertovan kirjeen ja rakastuu.

Lue lisää »

Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia

| 21.09.

Sokea ja sosiaalisesti eristynyt cinefiili rullaa oman elämänsä kasarisankarina hakemaan höttöisen hattaran sijaan aitoa läheisyyttä.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

Luetuimmat – 12KK

Caleb Landry Jones ja Henry Hughes

The Outpost Lue arvio »

Gerard Butler

Greenland Lue arvio »

Russell Crowe

Rattiraivo Lue arvio »

Gugu Mbatha-Raw ja Gemma Arterton

Kesämaa Lue arvio »

Devin France

Wendy Lue arvio »

Inja Zalta, Emilia Ares ja Ronen Rubinstein

Follow Me Lue arvio »

Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin

After We Collided Lue arvio »

Ellen Hollman

Army of One Lue arvio »

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2021
ISSN 1798-7202