Festivaalisuosikki Mike Leigh käyttää elokuvaa välineenä mitä ominaisimmalla tavalla: näyttää jotain mistä on hyvin vaikeaa puhua. Vanhenevan pariskunnan ja lähipiirin elämän naturalistinen kuvaus valaisee onnellisuutta ja sen puutetta syvällä humanismilla.

Aihe kantautuu muun muassa edellisestä työstä Happy-Go-Lucky. Neljään vuodenaikaan jaettu kerronta liikkuu nyt eläkeikää lähestyvän tasapainoisen parin, Tomin ja Gerryn ympärillä. Pääosissa ovat vanhat yhteistyökumppanit, loistavat Jim Broadbent ja Ruth Sheen.

Oscar-ehdotettu käsikirjoitus on Leigh’n kädestä. Ekspositiossa, jonka vaivattomasta tehokkuudesta muiden elokuvantekijöiden kannattaisi ottaa mallia, esitellään muut keskeisimmät hahmot: epätoivoisesti yksinäinen Mary (Lesley Manville) ja kolmekymppinen poika Joe (Oliver Maltman).

Perheyksikön viljelyspalstan hoito on metafora elämälle, jos niin haluaa. Elokuva ei pakota tulkintoja; keväästä talveen etenevät, musiikin ja valaistuksen keinoin korostetut episodit ovat merkityksiltään varsin avoimia. Toistuvana esiintyy kuitenkin aristoteelinen elämäntaidon harjoittaminen: onnellisuus on toimintaa ja sen pitkällistä hiomista, epäonni haikailua.

Rikkaat ja kiehtovasti yhteen kietoutuvat hahmot tarjoavat myös leikkauksen englantilaisesta luokkayhteiskunnasta. Tom ja Gerry ovat asemaltaan turvattuja, töissä yleishyödyllissä ammateissa. Vaikka Leigh näyttää sanovan, että he ovat päättäneet olla onnellisia, ei Marystä (Manville) ja surullisesta vanhasta tutusta (Peter Wright) sanota päinvastaista.

Manville on elokuvan haastavimmassa roolissa. Suoritus on huikea: se tasapainoilee tarmokkuuden, komiikan, häpeällisen ja surullisen välillä, luisumatta milloinkaan liikaa yhteen suuntaan. Viimeinen otos Marystä istumassa eloisasti keskustelevan seurueen keskellä on kylmä; joku jää aina ulkopuolelle.

Leigh käy hahmojensa kautta läpi niin laajan joukon ihmisenä olemisen yksityiskohtia ja suuria linjoja, että sen luulisi näkyvän didaktisuutena. Siitä ei ole merkkejä. Vuosi elämästä testaa kuitenkin katsojan empatiankykyä. Sydämensä kovettaneille se voi olla koettelemus.

Teksti: © 2011 Aleksi Salonen