Arto Salmisen kehutun lamasatiirin filmatisointi on vuoden parhaita kotimaisia. Omaisuus kavaltamalla, perhe kiristämällä, asema petoksella, ystävät kusessa; siinä kuva menestyvästä miehestä. Muutettu loppu on kuitenkin outo, siinä ruuvia löysätään kun pitäisi kiristää.

Suoraviivaisena komedianakin kohtuullisesti toimivan Varaston päähenkilö on maalikaupan leipääntynyt duunari Rousku (Kari-Pekka Toivonen), jonka moraali on joustavaa lajia. Varastossa parina on mutkaton Raninen (Aku Hirviniemi), kaupan puolella itselleen miestä vaanii Karita (Minttu Mustakallio).

Olennaista tässä ovat päähenkilöt: työtätekevää alaluokkaa, eivät kuitenkaan sankareita vaan aikansa tuotteita. Ja ennen kaikkea jostain ulkoa heillekin tuleva kunnollisuuden mitta: etene uralla, hanki koti ja omaisuutta, perhe ja lapsia. Läpimurron aattona kuollut Salminen tahtoi sanoa ettei siihen rehellisin konstein saavuta ja Ranisen kohtalo sen todistaa.

Elokuvassa korostuu toinen puoli, unelman irvokkuus. Mitä kadehdittavaa voisi olla miehessä ja vaimossa jotka lopussa asuttavat omaa kotiaan ja ajavat omalla autolla? Menestyksen ulkoisista merkeistä huolimatta he ovat pinnallisia ja kyynisiä, huonoja ihmisiä. Varasto on komedia sanan varsinaisessa merkityksessä.

Ohjaaja Taru Mäkelän kertoman mukaan omaelämäkerrallisista syistä onnelliseksi kirjasta poiketen kääntyvä loppuratkaisu yrittää vetää siihenastiselta mattoa alta. Korni veto, niinkin että sen tulkitsee helposti ironiaksi. Sitä lukematta käsikirjoitus pitää katsojan varpaillaan: pääparista muodostuu malliperheen irvikuva vähitellen ja lainkaan alleviivaamatta.

Esko Salmisen esittämän pomon monologi individualismista on malliesimerkki. Karismaattisella paatoksella pidetty puheenvuoro voi vakuuttaa naiivin. Tekijät luottavat katsojan kykyyn bongata liukaskielinen paskanjauhaja. Hommassa helpottaa, ettei hyviä tyyppejä ole tässä tarinassa montaa.

90-luvun lamaan sijoittuvan romaanin nykypäiväistyksessä motiiveihin on tullut uusia sävyjä: Rousku varastaa työnantajaltaan nyt ennen kaikkea jotta voisi elää leveämmin, taulutelevisiolassa. Se sopii hyvin pikavippien ja banaalin kulutuksen aikakaudelle. Sen sijaan Vesa Vierikon kyyninen kommunisti Jylhäkorpi on repliikkeineen avainhahmo, mutta retoriikka kalskahtaa kuin suoraan väärältä vuosikymmeneltä.

Teksti: © 2011 Aleksi Salonen