Edellisessä osassa kuollut Dracula on jälleen herännyt henkiin ja rellestää lähikylän tyttärien parissa. Tähän suivaantuneet kyläläiset tunkeutuvat linnaan ja sytyttävät sen tuleen. Paha on siis viimeinkin tuhottu. Eipä vainenkaan. Huikentelevainen Paul -niminen nuorukainen saapuu yösijan puutteessa linnaan, jossa kreivi ja tämän palvelija Klove ottavat hänet avosylin vastaan. Koska Paul jää sille tielleen, lähtee tämän Simon – veli tyttöystävänsä kanssa tätä etsimään.

Viides elokuva, neljäs ohjaaja. Tämä kertookin jo sen, millä tavalla Hammer vampyyrikreiviinsä suhtautui. Tällä kertaa ohjaajaksi palkattiin erinomaisen Titanic – elokuvan (Titanicin kohtalonyö, 1958) ohjannut Roy Ward Baker. Ohjaajasta huolimatta elokuva ei ole kovinkaan kaksinen.

Jotain hyvää silti tästäkin löytyy. Vampyyrin arvet on visuaalisesti sarjan tyylikkäin. Lavasteet ovat jylhiä, elokuva suorastaan kylpee kauniissa väreissä toisin kuin valtaosa muista sarjan elokuvista, verta on enemmän kuin aikaisemmin ja Christopher Lee yhtä vakuuttava kuin aina laittaessaan kulmahampaat paikoilleen. Ja tällä kertaa hän on kuvaruudullakin riittävästi, toisin kuin edellisessä elokuvassa.

Huonoa on sitten sitäkin enemmän. Seitsemänkymmentäluvulle tultaessa alkoivat naisten kaula-aukot kiinnostaa Hammerin tekijöitä juonikuvioita enemmän, joten tästä elokuvasta ei juurikaan löydy ns. normaalisti pukeutuvia neitokaisia. Höperö ja kömpelö käsikirjoitus ja Hammerille tyypilliset “ei niin kaksiset” näyttelijäsuoritukset vesittävät lopputulosta lisää. Ja kun erikoistehosteet kumilepakoineen ovat huonompia kuin Lugosin Draculassa (1931), ei tämä kovinkaan korkeaan lentoon nouse.

Yksi asia Hammerin elokuvissa usein ärsyttää, tässä vielä aiempia enemmän. Vaikka kyseessä ovatkin ns. pikafilmit, joiden tekemiseen ei liiemmälti ole aikaa käytetty, olisi lopputulokseen (varsinkin leikkauksen osalta) voinut kiinnittää enemmän huomiota. Nyt vuorokaudenajat vaihtelevat päättömästi kohtauksesta toiseen. Tätä elokuvaa ei voi suositella kuin kovimmille Hammer-fanaatikoille.

teksti: © 2002 Kari Glödstaf