Jukka S. Lahti joutui puukotuksen uhriksi kotonaan Ulvilassa aamuyön tunteina vuoden 2006 joulukuun 1. päivänä. Murhaaja viimeisteli työnsä tylpällä esineellä. Lahti kuoli takkahuoneensa lattialle, hätäkeskusnauhan perusteella tuskissaan ja kauhuissaan. Surmatun vaimo ja vanhimmat lapset todistivat tapahtumaa. Heidän kuvauksensa perusteella alettiin etsiä tummiin pukeutunutta, huppupäistä veitsimiestä.

Kolme vuotta myöhemmin, syksyllä 2009 poliisi pidätti viimein epäillyn: Lahden puolison Anneli Auerin. Salaperäinen henkirikos näytti paljastuvan valitettavan tavalliseksi perhetragediaksi. Mutta tästä tarina vasta alkaa. Asian käsittely on näitä rivejä kirjoitettaessa edelleen kesken.

Ohjaaja Pekka Lehto on urallaan kuvannut dokumentin ja fiktion keinoin todellisia suomalaiskohtaloita Alpo Rusista Kalervo Palsaan. Nyt hän marssittaa Ulvilan tapauksen tiimoilta kameransa eteen joukon tutkijoita, lehtimiehiä, asiantuntijoita ja myös murhasta epäillyn Anneli Auerin itsensä. Lopputuloksena on ohjaajan paras elokuva, provokatiivinen, pelottava ja ällistyttävä teos.

Ulvilan tutkinnan saama julkisuus hätyyttelee palstamillimetrien määrässä jo Kyllikki Saaren murhaa. Lehdon ansiokas elokuva ei tuo itse tapaukseen lopullista selvyyttä, ohjaaja ei sentään ole tekemässä errolmorriksia. Sen sijaan keskiöön nousevat – yli ja ohi ahkerasti kuvissa esiintyvän mutta arvoituksellisena pysyvän Auerin – pitkittyneen poliisitutkinnan koukerot.

Auerin tapausta on käsitelty eri oikeusasteissa jo viiden vuoden ajan. Tutkijat ja tutkintalinjat ovat sinä aikana vaihtuneet useaan kertaan ja elokuvalla on täysi työ pysyä käänteiden perässä. Vuoroin syyttömäksi ja syylliseksi lain edessä todettu Auerin lapset otetaan huostaan, hän joutuu poliisin peiteoperaation kohteeksi ja saa vankilatuomion lisäksi pedofiilin ja saatananpalvojan leiman. Syyttömyyttään vakuutteleva Auer kertaa kokemuksiaan Lehdon kameralle usein jopa häiritsevän intiimeissä lähikuvissa, jotka tuovat ajoittain mieleen Carl Theodor Dreyerin Jeanne D’Arcin. Onko hän kärsijä, taitava näyttelijä vai jotain siltä väliltä?

Ulvilan murhamysteerin paljastuksista ehkä hätkähdyttävin on erään tutkijan tunnustus, että tutkinnassa käännyttiin alkuvaiheessa myös henkimaailman puoleen ja pyydettiin murha-aseen etsinnässä apua meediolta. Saadun vihjeen perusteella poliisit laitettiin hakemaan neulaa heinäsuovasta. Kohtaus kirvoitti Sodankylän ensi-illassa muutamankin naurunremakan, mikä on näin synkälle elokuvalle saavutus.

Hymy tosin hyytyy viimeistään siinä vaiheessa kun tutkinta kohdistuu Auerin lapsiin. Kuulustelijoiden ammattitaitoa ja tarkoitusperiä ei liene syytä epäillä, mutta mieleen jää kuva itkevistä ala-ikäisistä, joita poliisit johdattelevat todistamaan äitiään vastaan. Lehto antaa lasten kuulustelunauhojen edetä suurin piirtein reaaliajassa, ilman välihuomautuksia. Vaikutus on piinaava.

Sana “noitavaino” mainitaan muutamaan kertaan ja se tuntuu ainakin näissä kohdin oikeutetulta. Pahaa-aavistamattomat lapset ovat tuon tuosta laukaisseet moraalipaniikkeja satuilemalla paineen alla Kyöpelinvuoren pidoista tai saatananpalvojien orgioista. Se, kuinka luotettavia vuosien aikana muuttuneet muistot tässä tapauksessa ovat, jää katsojan päätettäväksi. Auerin vanhinta tytärtä on jopa epäilty äitinsä rikostoveriksi.

Keväällä 2012 otsikot kirkuivat jälleen: Anneli Auer on saatananpalvoja! Auer oli kirjeissään lapsille maininnut harkitsevansa tribaalitatuoinnin ottamista. Tämän poliisin asiantuntija tulkitsi saatanalliseksi symboliksi. Inkvisition opein Auerin lapsilta kaivettiin kertomuksia verirituaaleista ja saatanallisista säkeistä. Ja eikö Jukka S. Lahden pistohaavoissa ole nähtävissä jonkinlainen kuvio?

Elokuva ei mainitse nimeltä poliisin saatananpalvonta-asiantuntijaksi valittua kirjailija Keijo Ahorintaa. Nopea haku paljastaa hänestä asioita, jotka viranomaisten olisi suonut tietävän. Oikeusvaltiomme tilaa ei mairittele sekään vaihtoehto, jossa käytetyn asiantuntijan taustat olisivat olleet syyttäjän tiedossa.

Joulukuun yön tapahtumat kerrataan useasti, jopa kauhuelokuvan keinoja käyttäen. Myös pätkiä hätäkeskusnauhasta kuullaan useaan otteeseen. Nauhoite ei maallikon korviin tuo selvyyttä tapahtumiin, mutta muistuttaa tehokkaasti kaiken pohjana olevasta verisestä henkirikoksesta, jonka uhri vaatii oikeutta. Tätä taustaa vasten poliisin paikoin Leslie Nielseninin tähdittämästä Alastomasta aseesta muistuttava tutkintatapa näyttäytyy erityisen ikävänä.

Lehdon ei voida sanoa olevan yksinomaan Auerin asialla. Elokuvassa esitetään muun muassa poliisin tutkintamateriaalia, jossa erikokoiset miehet yrittävät vuorollaan sulloutua rikotun ikkunan läpi, kuten salaperäisen huppumiehen sanotaan vaivatta tehneen. Vaikka uhrilla tiedettäänkin olleen vihamiehiä, vaikuttaa ulkopuolisen tekijän tunkeutuminen ikkunasta tämän demonstraation perusteella sangen epätodennäköiseltä.

Lehto esittää aiheellisia kysymyksiä median toiminnasta ja oikeusvaltion periaatteista. Aueria vastaan esitetyt kyseenalalaiset syytökset hyväksikäytöstä ja saatananpalvonnasta saatettiin julkisuuteen lähes sellaisenaan. Lehto maalaa uskottavaa kuvaa harhapoluille eksyneestä tutkintaoperaatiosta, jossa syyllisenä pidettyä henkilöä yritetään nyt saada kiinni keinolla millä hyvänsä. Lehdon oikeudentajua tapahtumat loukkaavat, mutta moniko jakaa hänen närkästyksensä, jos Auer on jo julkisuudessa tuomittu?

Poliisin toiminta henkilöityy ennen muuta kihlakunnansyyttäjä Jarmo Valkamaan, joka saa paremman puutteessa olla tämän tarinan Javert. Hänelle Auer on syyllinen, ja sillä selvä. Ohjaaja onkin nimennyt syyttäjän elokuvansa antagonistiksi. Myös Auerin veli, jonka huostassa perheen nuoremmat lapset tällä hetkellä ovat, esitetään opportunistisessa valossa. Sijaisperhe hyötyy pitkitetystä huostaanotosta myös rahallisesti.

Ulvilan murhamysteeriä on helppo syyttää manipuloinnista ja mutkia oiotaankin suoriksi. Tämä ei kuitenkaan vähennä teoksen elokuvallista arvoa. Elokuva tuleekin nähdä ennen kaikkea kiivaana syytekirjelmänä viranomaisia vastaan. Asiaankuuluvat tosiseikat ovat kaikkien ulottuvilla, jokainen tehkööt omat johtopäätöksensä. Jään ainakin innolla odottamaan Lehdon lupailemaa elokuvaa Jari Aarnion tapauksesta.

Entä sitten Auerin itsensä syyllisyys? Ensi-iltanäytöksen jälkeinen tuoppigallup tuotti mielipiteitä kumpaankin suuntaan. Lopputekstien pyöriessä katsoja huomaa jääneensä miettimään Auerin kasvoja. Niissä on jotain arkisen ilmeetöntä ja tunteiden ääripäitä välttelevää. Rauhallista reaktiota vaikeaan tilanteeseen on kuvailtu kylmäksi ja epäilyttävän tunteettomaksi. Minä kutsuisin sitä suomalaiseksi.

Teksti: 2014 Markku Ylipalo

Elokuva nähtiin myös osana vuoden 2014 Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalia.