Jos D. W. Griffith olikin suuri taituri menneen ajan Yhdysvaltojen romanttisena kuvaajana, ei John Ford hänelle paljon häviä. Fordin edellisvuosisadan loppupuolen etelävaltioihin sijoittuvissa elokuvissa aurinko paistaa kirkkaammin, ihmiset ovat suvaitsevaisempia ja meininki kaikin puolin rennompaa kuin missään muualla. Unohtamatta tietenkään oikeudenmukaisuutta, joka lopulta vie aina voiton. Yliampuvaa ja häpeilemättömän sentimentaalista? Varmasti, mutta silti toimivaa ja viihdyttävää elokuvaa.

Will Rogers esittää jo hivenen iäkästä tuomari William Priestiä. Lämminsydämisen ja huumorintajuisen lainpalvelijan oikeussalissa on turha katsastella liian tarkasti lakipykäliin, sillä tuomari Priest on tunnettu maalaisjärjen käytöstä, jonka avulla hän tekeekin usein päätöksensä. Lakiasioiden lisäksi hän yrittää saada veljenpoikansa rakkausasiat järjestykseen ja joutuu vielä lopulta käyttämään puolustusasianajajan taitojaan, kun paikallista seppää syytetään aseellisesta päällekarkauksesta.

Myönnän olevani sen verran romantikko, että Fordin kaltaisten taitureiden tarjoama Americana uppoaa minuun kuin häkä. Idylliset kuvat valkoisista lauta-aidoilla aidatuista suurista pihoista, joiden keskellä seisovat ylväinä jämäkät rakennukset avarine terasseineen ovat todellisuudessa yliampuvia, mutta tällaisissa teoksissa välttämättömiä ja oikeutettuja. George Schneidermanin upea kuvaus erilaisine suodattimineen ja valaisuratkaisuineen tukee Fordin romantisoimaa miljöötä entisestään ja kaiken kruunaa fordilaisen Amerikan perussävelmä, alati soiva Dixie.

Lopulliseen korkeuteen Fordin teos kohoaa pääosanesittäjänsä Will Rogersin myötä, sillä hän jos kuka oli kuin luotu näyttelemään tuomari Priestin hahmoa. Aikansa ihailluimpiin näyttelijöihin lukeutunut Rogers oli siviilissäkin suoraselkäisyyden ja rehellisyyden perikuva ja jo pelkästään siksi täysin uskottava roolissaan. Rogersista huokuu sellaista inhimillistä lämpöä, että vastaavanlaisia näyttelijöitä ei ihan ensi miettimältä tule mieleen. Kun tähän vielä lisää yksinkertaisen hillityn näyttelemistyylin ja miellyttävän pehmeän äänen, ei ihme että Will Rogers oli Yhdysvaltojen rakastetuimpia henkilöitä.

Vaikka Rogers onkin elokuvan keskeinen hahmo, antaa hän tilaa myös muille näyttelijöille. David Landon on vakuuttava salaperäisen menneisyyden omaavana seppänä ja Tuulen viemää (1939) –klassikosta Oscar-palkinnon saanut Hattie McDaniel loistaa täti Dilseyn roolissa. Kansakunnan synnyssä (1915) ”pikku everstiä” esittänyt Henry B. Walthall pitää hienon puheen sisällissodassa kunnostautuneesta sotilaasta ja hänen etiikastaan. Ainoa näyttelijä, joka tässä elokuvassa saa aikaan soraääniä, on musta Stepin Fetchit – itse olen tottunut hänen koomiseen hahmoonsa, mutta varsin monia se tuntuu edelleen häiritsevän.

Tarinaltaan Tuomari Priest (Judge Priest, 1934) on kertomus oikeudenmukaisuudesta. Siitä, ettei ketään tule tuomita taustansa tai menneisyytensä vuoksi ilman, että antaa hänelle mahdollisuutta puolustautua. Menneisyyden taakka painaa seppä Gillisiä siinä määrin, ettei hän suostu edes puhumaan aiemmasta elämästään. Myös Ellie Mayn, tohtori Priestin veljenpojan Jeromen mielitietyn taustoissa on tapahtumia, jotka vaikuttavat hänen asemaansa. Mutta kun asiat lopulta selviävät, kaikki vanhat kaunat unohdetaan.

Tuomari Priest on rauhallisesti etenevä draama elämän perusasioista, suvaitsevaisuudesta ja anteeksiannosta. Se on kauttaaltaan toimiva teos, joskin tarina voisi joissain paikoissa edetä nopeamminkin. Suotta unohdettu John Ford –klassikko, jonka maailmaan ohjaaja palasi kaksi vuosikymmentä myöhemmin hienossa Ja aurinko paistoi… (1952) –teoksessaan.

Teksti: © 2009 Kari Glödstaf