Tunnel Rats (2008) on saksalaisen Uwe Bollin uran paras teos, mikä ei ole järin suuri kehu. Se sijoittuu Vietnamin sotaan, vuoteen 1968. Keskiön jenkkisotilaat tuhoavat vihollississien kaivamia tunneleita, huoltoverkostoja ja piilopaikkoja, jotka risteilevät maan alla. Ominaispiirteestä, poikkeavasta tulokulmasta sodankäyntiin ei saada kummoista irti, sillä taisteluja käydään enemmän maan päällä.

Temaattisesti Tunnel Rats on sormiharjoitelma, Ilmestyskirja Nytin (1979) haalea hiilikopio, epäonnistunut yritelmä tehdä vakavaa viihdettä. Sodan realiteetteja teroitetaan ikään kuin oltaisiin tuoreiden ideoiden alkulähteillä. Tarjottu vastaus on kaavamainen: sodassa ei ole voittajia. Vain kauheutta on muistettu alleviivata väkivallalla.

Viidakossa ihminen alkaa jäljitellä ympäröivää luontoa. Selviytyminen tarkoittaa sitä, että karsitaan ja karsiminen tarkoittaa sitä, että muututaan. Eloonjääminen on tappamista. Geneven sopimus on tekstinä yhtä järkevä kuin skitsofreenikon neologismi, joten näytöksenomaisesti vietkongi viskataan hirttoköyteen sidottuna puusta alas. Veri pakenee ratkenneesta kaulasta leveänä laattana. Teloituksen todistanut märkäkorvainen jenkki purskahtaa itkuun nähdessään, mitä hänen taisteluiden koulima komentajansa ajattelee kiinnijääneistä sotavangeista.

Armahtamaan pyydetään myös Raamatussa, vaikka vanhassa testamentissa siviiliväestön puhdistus on elimellinen osa sodankäyntiä. Taistelija näkee enkelin levittävän siipensä aina hänen suojakseen. Puhe Jumalasta on keino syventää rintamalle saapuvien sotilaiden taustoja. Uskontunnustuksella lunastetaan sielulle kelvollinen loppusijoituspaikka. Puhutaan myös unelmista, jotka täytetään, kun komento loppuu: omakotitalo järven rannalla, oma hampurilaisbaari.

Pohjustukseksi kutsuttu joutokäynti loppuu puolen tunnin jälkeen. Ryhdytään tekemään sitä, mistä jo elokuvan nimessä puhutaan. Sissitaistelijoiden risteilevä tunneliverkosto toimii täsmällisesti kuin verenkiertojärjestelmä. Siksi se on tuhottava. Napalmpommit ja oranssit agentit eivät kaivaudu maan alle, joten miesten on ängettävä itsensä pimeisiin kuolemankäytäviin. Alkukohtauksen symboliikka on Boll-asteikolla mestarillinen. Keihäällä maakerroksen läpi seivästetyn kalmon ympärillä liikuskelee rottia. Vierekkäin on siis kahdenlaisia tunnelirottia.

Aikuinen mies mahtuu liikkumaan labyrintissa vain vaivoin ryömimällä. Taskulamppu on valokaistale, mutta vain viiru pimeydessä — esteettisestä tehokeinosta ei saada irrotettua klaustrofobista tunnelmaa. Jo ensimmäinen tunneli muodostuu koetinkiveksi, sillä koloon pudottautuvia vedetään järjestään kuolleina ylös. Toiminta on yhtä mielekästä kuin taistelut yksittäisistä kukkuloista ensimmäisessä maailmansodassa. Kuolema sai inflatorisen luonteen ja mekaanisen käänteen, kun tuhansia menehtyi hetkessä sarjatuleen, kiitos vanhentuneiden sotaoppien.

Matka tunneliin on matka tuntemattomaan. Etenevään mieheen on sidottu taustajoukkojen kiinni pitämä köysi kuin syvänmerensukeltajalla. Kun köysi katkeaa, yhteys katkeaa. Maa on sissien. Heillä on etulyöntiasema. Kranaattia ei pääse pakoon. Väärästä reiästä kurkistus päättyy bambukeihääseen. Märkäkorva itkee eikä ymmärrä, miksi hän on osa vieraan maan poikkeustilaa.

Tunnel Ratsista puuttuu kokoava juoni. Fokuksessa on vietnamilaisia ja amerikkalaisia sotilaita, joihin tutustutaan, mutta kunnollista juonen kaarta saa etsiä. Ei esimerkiksi ole keskeistä ongelmaa, joka pitäisi ratkaista, ellei täksi laske amerikkalaisten yritystä säilyä hengissä tunneliverkossa — tässäkin poukkoillaan rauhattomasti joka tantereella. Johtolangaksi jää kuvata, miten vastikään Vietnamiin saapuneet sotilaat selviytyvät. Välillä se muistuttaa slasher-elokuvaa, jossa nuoret ovat pystyttäneet telttansa väärään metsään. Loppu on laskelmoidun provosoiva.

Rakenne ei ole vastalause sotaelokuvien konventioille, koska Tunnel Rats on itse samasta muotista valettu. Juonettomuus ei ole tehokeino näyttää sota niin kaoottisena toimena, että sitä pakenee kaikki järki — mukaan lukien narratiivi, jolla ihminen loogisesti yhdistää tapahtumia toisiinsa ja kokoaa jotain suurempaa.

Teksti: © 2009 Jaakko Kuitunen