Joel Schumacherin uusi panttivankidraama kuuluu ohjaajansa kelvottomimpaan tuotantoon. Jännittävän Phone Boothin jälkeen Trespass on pettymys, jonka heikkoa käsikirjoitusta ja ö-luokan toteutusta eivät pelasta edes Nicolas Cage ja Nicole Kidman. Pitkitetyt kohtaukset ja pakotettu näytteleminen takaavat tuskallisen kokemuksen, jota voi suositella vain hc-masokisteille.

Elokuvan juoni on lyhykäisyydessään tässä: timanttikauppias Kyle Miller (Cage), hänen vaimonsa Sarah (Kidman) ja tyttärensä Avery (Liana Liberto) jäävät huppupäisten ryöstäjien panttivangeiksi hulppeassa omakotitalossaan. Elokuvan tiedotteen mukaan ”seuraa piinaavan jännityksen ja epätietoisuuden täyttämiä tunteja.” Noh, tavallaan.

Todellisuudessa seuraa väkivaltapornoa, loputtomia huutaen ja ase vuoroin kunkin ohimolla käytyjä keskusteluja ja juupas-eipäs-tason väittelyitä. Keskustelujen tavoitteena on selvittää katsojalle ryöstäjien motiivit ja perheen keskinäiset salaisuudet, mutta dialogi junnaa paikallaan, eikä kovin jännittäviä paljastuksia ole luvassa. Vähäinen tarina kerrotaan tavalla, joka tekee sen seuraamisesta paitsi tylsää myös tuskallista, ja jännitys syntyy katsojan pohtiessa, milloin tämä kärsimys loppuu.

Oman lisänsä elokuvaan tuo sen kliseinen perhekuvasto. Perheen isä on menettänyt työnsä, mutta pitää potkut salaisuutena ja lähtee joka aamu sinnikkäästi etsimään toimeentuloa. Äiti ei ilmeisesti käy töissä, ikävöi miestään ja flirttailee allaspojan kanssa. Avery on kunnollinen ja kiltti isin tyttö, mutta keimailevalla ystävättärellä on teini-ikäiseen tyttäreen huono vaikutus.

Trespassilla on kestoa vain puolisentoista tuntia, mitä on sen läpi istuttuaan hieman vaikea uskoa. Cage ja Kidman ovat joutuneet aikasilmukkaan, jossa sama kohtaus toistuu kerta toisensa jälkeen, ja elokuvateatterissa aika pysähtyy.

Näyttäisi siltä, että Gadjusek ja Schumacher ovat keksineet aikakoneen.