"Helvetti on toiset ihmiset", kirjoitti Jean-Paul Sartre klassikkonäytelmässään Suljetut ovet. Ehkä enimmäkseen niin, mutta monesti eristäytyneisyydellä ja yksinäisyydellä on pitkittyessään inhottava tapa vahvistaa vainoharhoja ja jouduttaa hiipivää hulluutta, vaikka yksityisyytensä älylaitteilla myyneelle modernille somesukupolvelle ilmiö onkin miltei mahdoton ymmärtää.

Päivisin New Mexicon neitseellinen preeria näyttäytyy loputtoman aakeena laakeena ruohotasankona, jonka lämmin kullanhohto houkuttaa uudisasukkaita kaupunkikeskuksista, toiveikkaina tavoittelemaan osaansa amerikkalaisesta unelmasta. Öisin ankaran rajaseudun silmänkantamattomiin ulottuva autius vaihtuu villin luonnon klaustrofobiseksi kuiskailuksi sekä kirkunaksi, kun kynttilöiden liekit lepattavat, ja tuuli ulvoo nurkissa.

Turhan usein ei kelvollisia kauhuwesternejä ratsasta vastaan, vielä harvemmin hyviä, poikkeuksina Antonia Birdin Erämaa syö miestä (1999), J.T. Pettyn The Burrowers (2008) ja S. Craig Zahlerin Bone Tomahawk (2015). Paperilla täydellisen pätevän genrehybridin harvinaisuus harmittaa ja ihmetyttää, sillä vankkurien vetämien tulokkaiden mielikuvitusta selittämättömästä lietsoi saarroksissa varmasti ylikierroksille esimerkiksi ihmislihalla herkutteleva Wendigo-vaeltaja, alkuperäiskansojen animistisen mytologian nälänhätää levittävä yliluonnollinen paha voima. Jo brutaalit elinolot avasivat alitajunnan kellareita kummittelulle, jolloin kansantarut kohottivat kuumetta entisestään.

Feministisestä perspektiivistä pioneerielämän emotionaalis-topografiseen tyhjyyteen tarttuu suomalaissukuinen Emma Tammi esikoisohjauksessaan The Wind, joka ammentaa materiaalia samasta Dorothy Scarborough'n romaanista kuin ruotsalaisnero Victor Sjöströmin sittemmin unohdettu mykkä raivaajaromanssi Pohjoismyrsky (1928). Elokuvan lajeista maskuliinisimpana länkkäri on halki historiansa sijoittanut naiset niin toiminnan kuin vaikeiden valintojen taka-alalle, pyssysankarien palkinnoiksi tai kovia kokeneiksi kumppaneiksi, joten aina kun joku irtautuu intiaanien ja karjapaimenten kiillotetun kamppailun traditiosta vihamielisessä maisemassa, kiinnostus kasvaa.

Keisarileikkaus, kohtukuolema...hautajaiset. Jos alaspäin katsottu nainen saattoi farmarin rouvan sukupuolitetussa mutta merkittävässä järjestyksenpitäjän roolissa lastenkaitsijana, ruoanlaittajana ja tilanhoitajana 1800-luvun lopun Lännessä edes jossain tuntea turvaa vaanivilta susilta tai värttinänäppisiltä varjoilta, niin kotona, jonne lineaarista aikarakennetta varoittamatta rikkova kauhuwestern puhaltaa heti lähtöön karmivia väkivallan välähdyksiä.

Naapurukset Isaac (Ashley Zukerman) ja Gideon (Dylan McTee) vartovat ulkona, aamuhämärän kylmässä valossa, kun näkökulmahenkilö Lizzy Macklin (Caitlin Gerard) ilmaantuu pimeän pirtin ovensuuhun valkoisessa yöpaidassaan, veren peitossa, eloton nyytti käsivarsillaan. Aviomiehet kuoppaavat toisen aivopuoliskonsa pellolle "sairauttaan" posauttaneen nuorikko Emman (Julia Goldani Telles) vauvoineen ja palaavat sivistyksen pariin raportoimaan tapahtuneesta. Synnytyspöytää kuuraava kätilö jää jälleen yksin rukoilemaan saksaksi Jumalaa, kun koputukset sekä raadellut lampaat alkavat syödä sielua ja kyseenalaistaa Lizzyn mielenterveyden.

Terrorin Tammi rakentaa kaksijakoisen siirtolaissankarittarensa traumalle, kuten Ari Aster Hereditaryssa ja Midsommarissa. Haulikkoa varmoin ottein raittiissa käsittelevä pragmaatikko ponnistelee ylläpitääkseen miellyttäviä kulisseja puolisolleen Isaacille sekä Harperin huonommin sopeutuvalle pariskunnalle, mutta pian pinnan alta paljastuu uskonnollinen kiivailija, joka syyllisyyden tunnossa alkaa nähdä demoneita muodostuvan kaikkialla. Jos Lizzy löytäisikin ulos tilanteesta, minne hän menisi?

Viime vuosina on kyllästymiseen asti hehkutettu, kuinka kultivoituneen kauhun kuumin indie-studio A24 on kulloisellakin synteesillään koskettanut kulttuurisia pohjavirtauksia, kuten vakavasti otettavan elokuvataiteen parhaimmillaan kuuluukin. Jordan Peele puolestaan puristi Monkeypaw Productions-tuotantoyhtiönsä kautta yhdysvaltalaisen yhteiskunnan jyrkät jakolinjat ja rasismin raskaan taakan Get Outiin ja Usiin. Renessanssin kokenut kauhu kykenee siis muuhunkin kuin miljardiluokan Kirottu-universumin arvokonservatiivisiin säikyttelyihin kristillisen piilopropagandan nimissä.

Takaumien ja etiäisten pomppiva palapeli pyrkii toisinaan luomaan The Windin raukearytmisestä naistarinasta syvällisemmän kuin se itse asiassa onkaan. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa tai unta? Tekevätkö temppujaan pimeän voimat, vai vaivaako mökkihöperyys? Pastori tahi naapuri, voiko vieraaseen luottaa? Tuulihan se vain oli? Vaikka Teresa Sutherlandin taloudellinen käsikirjoitus lopulta liimaa särkyneen itsen säpäleistä kirkkaan tulkintaikkunan, ei se vie tehoa psykologiselta kidutukselta naisellisen hysterian armottomassa myrskyn silmässä, kun miehet keskenmenon jälkeen korostetusti naureskelevat ja vähättelevät Lizzyn väitteitä, käskevät vaikenemaan, keskittymään vaimon velvollisuuksiin.

Avainviulun soidessa vanhaa uskomusmaailmaa ja tuulen tyyntymättä tuivertaessa turpoavat pelot äitiydestä, kateus sekä paranoia. Supisuomalaiset apatia, melankolia ja synkkyys hohkaavat veroa, jota viikoiksi metsästys- tai tarviketäydennysreissuille häipyneiden miesten hylätyt vaimot kantoivat. The Windin perusteella Tammelta voi tulevaisuudessa odottaa suuria, kun jo kerran puupennibudjetti piiskasi selkäpiitä karmivaan western-päivitykseen.

Teksti: 2019 Samu Oksanen