Robert Zemeckis on notkeasti etenevien, sukkelasti sulavien ja kaikin puolin viihdyttävien tunteiluiden erikoismies. Vetistelynaruja vedellään niin naivin näkyvästi, että jos nyt jonkin idioottimaisuuteen asti lypsävän Forrest Gumpin (1994) unohtaa, niin Back to the Future (1986-1990) -elokuvien merkkipäivän myötä poikkeuksellisen ajankohtaiseksi noussut Zemeckis on takuuvarma tekijänimi.

Rutiininomaista ammattitaitoa edustaa myös The Walk (2015), joka keikkaelokuvista lainatulla rakenteella kertaa ranskalaisen Philippe Petittin (Joseph Gordon-Levitt) kuuluisuuteen nostaneen nuorallakävelyn World Trade Centerin kaksoistornien välillä vuonna 1974.

Kertojaäänen johdattelema tarina ei pihtaile juonenkäänteitä, vaan alusta alkaen on selvää, miten tässä käy. Miljöö ja kasvot vaihtuvat tiuhaan tahtiin, kun Petitt selostaa englantia murtaen operaationsa suunnittelua ja valmistelua. Ihan niin kuin kunnon rötöstarinassa kuuluukin tehdä.

Valitettavasti The Walk on tympeällä tavalla yhden kohtauksen elokuva.

Kliimaksi kolistelee ovella kaiken aikaa, ja kaikki sitä edeltävä tuntuu ylipitkältä kosiskelulta. Tämä on myös elokuvan keskeinen ongelma: nurmitason seikkailu kohti New Yorkin maamerkkiä ei koskaan lähde lentoon. Kepeäksi leikittelyksi äityvää draamaa on ihan kiva seurata, mutta kerronta ei esimerkiksi onnistu herättämään ihmissuhteita eloon.

Tasapainoilu kahden nelisataametrisen rakennuksen välillä on onneksi kämmeniä kostuttavaa touhua, vaikka 3D-lasien läpi katsottuna varsin huomattava korkeanpaikankammoni pysyikin visuaalisen herkkupalan ajan aisoissa.
Nuorallakävely ei edes tavoittele The Descentin (2005) köysiradan kauhunhetkiä, vaan on pikemminkin koko perheen viihdettä, aivan kuten onnistuneen sirkusesityksen kuuluukin olla.

Ottaen huomioon WTC-tornien ikonisen roolin osana ällöintä americanaa, niin ihan viimeisiä surunvalitteluita lukuun ottamatta pekonintäyteisen talousmahdin symbolit pitäytyvät kiitettävän hyvin taustalla.

Petitt lanseeraa nuorallakävelynsä ”kaappaukseksi”, ja elokuvan keskeinen tematiikka pyöriikin vapauden tavoiteltavuuden ympärillä.

Osin Zemeckis korostaa ranskalaisten roolia Yhdysvalloissa pyhäksi nousseen vapauskäsitteen maahantuojina. Petittin kun väitetään herättäneet bisnes-tornit henkiin, ja mies itse juontaa tapahtumia ranskalaisten aikanaan lahjoittamalla Vapaudenpatsaalla.

Toisaalta vähän väliä muistutetaan siitä, että juuri ikuiset vallankumoukselliset suhtautuvat joka käänteessä nuivimmin tulokkaan köysiakrobatiaan, joten ehkäpä se oikea ja kopiosuojattu vapaus asuukin nykyisin Amerikan ihmemaassa.

Vapaus-tematiikka on tahattoman ironista, kun ottaa huomioon miten kaavamaisesti rakennettu elokuva The Walk itsessään on. Konventio on kuningas, eikä silmännurkan kostutuksen ja hyvän olon epäpyhää liittoa häiritä. Varmuudessa on myös turvaa, sillä tasaisen mukavuudenhaluisesta huvittelusta on vaikea löytää emämunauksia.

Teksti: 2015 Jouko Luhtala