Harvakseltaan elokuvia ohjaavan Peter Weirin The Truman Show oli aikanaan tärkeä erityisesti siitä syystä, että se otti aiemmin yksinomaan komediarooleissa nähdyn Jim Carreyn ja istutti tämän onnistuneesti vakavaan elokuvaan. Saman ohjaajan käsissähän myös Robin Williams aikoinaan vakuutti suuren yleisön draamantajustaan Kuolleiden runoilijoiden seurassa.

Elokuvan keskushenkilö on Truman Burbank (Carrey), koko ikänsä suuruudenhullun tv-tuottajan (Ed Harris) jättimäisissä lavasteissa varttunut mies, joka ei itse tiedosta olevansa tosiasiassa miljoonien katsojien primetime-viihdykettä.

Trumanin pienoistodellisuus alkaa kuitenkin rakoilla, kun mies muutaman tv-työläisten virheen kautta tulee hiljattain tietoiseksi tätä ympäröivistä outouksista. Mutta mitä tehdä, kun taivaalta tippuu valaisimia ja hissin takaseinä onkin ovi ihmisiä vilisevään takahuoneeseen, mutta niin paras ystävä (Noah Emmerich) kuin oma vaimokin (Laura Linney) käyttäytyvät vähättelevästi ja kieltävät tämän epäilyt?

“Somebody help me, I’m being spontaneous!”

Andrew Niccolin käsikirjoitus ruotii ovelasti nykymediaa, joka häikäilemättömästi käyttää hyväkseen ihmisten tirkistelynhalua ja ruokkii sitä sisällöttömällä tv-viihteellä. Elokuva tuntuu nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Se ennakoi terävästi juuri tätä idolien ja isoveljien yksityisyyden rajat kumoavaa aikakautta, jolle tuolloin olimme vasta astumassa. Toisaalta onhan Trumanin tilanne helppo lukea myös modernin työssä käyvän ihmisen kaavamaisten rutiinien analogiana, jolloin oravanpyörästä irtautuminen saa vielä aivan uuden merkityksen.

Jim Carrey tekee nimiroolissa loistavan suorituksen naiivina, hiljakseen ympäristönsä keinotekoisuuteen heräävänä toimistotyöläisenä. Mainioita ovat myös sivuosat, joista erityisesti Laura Linney periamerikkalaisen kotivaimon osuvana karikatyyrinä nousee ylitse muiden.

Peter Weirin ohjaus on tyylikäs, omaperäinen ja aidosti liikuttava tarina miehestä, joka kamppailee oman identiteettinsä kanssa, pyrkien samalla horjuttamaan ympäröivän todellisuutensa raja-aitoja. Kun Truman viimein pääsee käsiksi “todellisuuteen”, on katsojan olo huojentunut. Kunpa se olisi meille muillekin noin helppoa.

Teksti: © 2008 Anton Vanha-Majamaa