Siirry syrjään, Modesty Blaise. Täältä tulevat Audrey (Mila Kunis) ja Morgan (Kate McKinnon).

Selvästikään M ei pysynyt riittävän lujana. Pahus vieköön, Judi Dench teki parhaansa MI6:n äidillisenä johtajana kitkeäkseen seksistisen machoilun kylmän sodan jälkeisistä Bond-seikkailuista, mutta toistaiseksi vakoiluelokuva pysyy genrenä tiukasti miesten hallussa. Vahvojen naishahmojen kirjoittamisellakin on rajansa; jäänviileästä, miesagenttejaan läksyttävästä naispomosta on näet muodostunut jokseenkin klisee.

Joten, jos et voi koskaan aidosti liittyä heihin, ainakin voit pilkata heitä: vakavaa teeskentelevät fantasiat sulavakäytöksisistä miehistä ja kauniista naisista ovat aina mahdollistaneet yksittäisiä vitsejä avoimemman satiirin synnyttäen kokonaisen vakoilukomedian alalajin, alkaen David Nivenin salonkileijonasta vuoden 1967 Casino Royalessa. Ja nyt jenkkikomediennet ovat astuneet vapaaehtoisina esiin käydäkseen rohkeasti sinne, missä Austin Powers on jo pistänyt tuupaten, ja Kingsmanin Harry Hart räiskien tappavalla sateenvarjollaan.

Suuntaviivat ohjaaja Susanna Fogelin roisin väkivaltaiselle väärän miehen kaverikomedialle hahmotteli Paul Feigin ratkiriemukas Spy – Vakoojan asussa (2015), jossa Melissa McCarthyn vaatimattomasta paperipyörittäjästä kuoriutui CIA:n peiteoperaation anarkistinen ase.

Kunis ja McKinnon esittävät kolmekymppisiä bestiksiä, jotka sotkeutuvat vahingossa kansainväliseen salaliittoon, kun elämäänsä luomumarketin kassalla alisuorittavan Audreyn ex-poikaystävä Drew (Justin Theroux) paljastuu vakoojaksi. Suhteen tavoista tylyimmällä – tekstiviestillä – päättänyt laiheliini pääsee tositoimiin avausminuuttien ammuskelussa Vilnan torilla ja palattuaan Los Angelesiin uskoo Audreyn huomaan, muun likapyykkinsä ohella, jalkapallopokaalin jalustaan kätkemänsä muistitikun.

MacGuffineista klassisin kuljettaa kaikkea muuta paitsi kohtalokkaita naapurintyttöjä Wieniin, Pariisiin, Prahaan sekä Berliiniin, kintereillään niin arveluttava hurmuriagentti (Sam Heughan) kuin sadistinen venäläisvoimistelija (Ivanna Sakhno), jolta ei heru empatiaa pääkaksikon sisarelliselle solidaarisuudelle. Petosten ja valheiden kuolettavassa geopoliittisessa pelissä veri roiskuu, luut murtuvat ja ruumispino kasvaa kuin jahdissa olisi itse John Wick. Viimeinen voitelukin hoituu höyryävällä juustofonduella.

The Spy Who Dumped Me kompastuu kuitenkin omaan näppäryyteensä, kun skatologisen hauskanpidon ja studiorahoitteiseksi rymistelyksi poikkeuksellisen graafisen väkivallan tyylillinen dissonanssi kaivaa maata feministisen viestin – epäluotettavien miesten maailmassa naiset voivat luottaa vain toisiinsa – alta, eikä sankareitakaan enää erota pahoista poliiseista tai salamurhaajista.

Silti Audreyn ja Morganin epäonninen yritys kaapata vanhan pariskunnan arvokas menopeli vain löytääkseen vaihdekepin, jota kumpikaan ei osaa käyttää, ei voi kuin naurattaa. Parivaljakon panikoidessa manuaalivaihteita auto matelee päin lehtikioskia omistajat vierellään.

Saturday Night Live-sketsihupailun vakiokaartiin kuuluva McKinnon tunnetaan nonsensen pidättelemättömänä mestarina, jonka tarkasti ylivedetyt imitaatiot saavat Hillary Clintonin vaikuttamaan haavoittuvaiselta ja Jeff Sessionsin lähes samaistuttavalta. Pitkän elokuvan mitassa lasittuneen katseen ja maanisten impulssien nerokas nuorallatanssi on kuitenkin kärsinyt roolihahmojen pinnallisuudesta. Eikä suorapuheinen, häpeälle immuuni Morgan ole poikkeus.

Sarkastiset one-linerinsa rutikuiviksi puristanut McKinnon rakentaa Morganin #metoo-ajan kapinalliseksi, joka valistaa könsikkäitä siitä, että naisetkin voivat olla terroristeja. Maadoittajakseen yhden trapetsitaiteilijan popahtava sirkus tarvitsee Audreyn juurevaa neuroottisuutta, mutta vitsien improvisoituun pallotteluun Kunisin muuten miellyttävästä valkokangasolemuksesta ja agnostikon tummasta katseesta ei vain ole.

Metatason maininnan ansaitsee McKinnonin ja brittitiedustelun eleganttia jääkuningatar Wendyä esittävän Gillian Andersonin yhteinen historia. Vuonna 2008 McKinnon julkaisi YouTube-videon, jolla tähti tunnusti julkisesti pakkomielteensä Salaisten kansioiden Dana Scullysta, joka aikanaan auttoi pientä fanityttöä hyväksymään seksuaalisuutensa. Ei siis liene ihme, että Morganin mittaillessa ”hallituksen Beyoncéa” ihaillen kiireestä kantapäähän ilmassa väreilee kutkuttava queer-energia.

Sisäisen kovanaamansa löytäneen Fogelin epäonnistuminen lähinnä turhauttaa – semminkin, kun The Spy Who Dumped Me tavoittelee legitiimiä naisnäkökulmaa Jason Bournen ja Ethan Huntin rinnalle. Tehtäväsi, jos otat sen vastaan: laskea odotukset nilkkoihin, tai valita Mission: Impossible – Fallout, jossa kuolevaista yleisöään palveleva Tom Cruise juoksee 56-vuotiaana yhä sata lasissa ja riskeeraa henkensä hurjassa HALO-hypyssä.

Teksti: 2018 Samu Oksanen