Beverly Hillsin slummeilla pienen yleisön huomion herättäneeltä Tamara Jenkinsiltä ehti kulua liki kymmenen vuotta, ennen kuin hänen seuraava pitkä ohjauksensa pääsi valkokankaille asti. Pääosiin hän sai kaksi aikamme arvostetuinta luonnenäyttelijää, Laura Linneyn ja Philip Seymour Hoffmanin. Molemmat ovat rooleissaan ihailtavan luontevia, Linney aina kolmannen Oscar-ehdokkuutensa veroisesti.

Jenkinsin käsikirjoittama The Savages kertoo nimensä mukaisesti Savagen perheestä – teatteridraamaa opettavasta Jonista, julkaisemattomia näytelmiä rustaavasta Wendystä sekä heidän vuosia kaukaisessa vanhuskylässä naisystävänsä luona asuneesta isästään, Lennystä (Philip Bosco). Tarina alkaa, kun Lennyn elinkumppani kuolee, ja isästään erkaantuneet sisarukset joutuvat etsimään dementoituneelle miehelle uuden kodin. Lopulta sellainen löytyy läheisestä vanhainkodista Buffalosta, joka on ankean lumisine maisemineen kuitenkin hurjassa kontrastissa ukon entiseen, miamilaisittain pastelliräjähtäneeseen kotiin.

The Savages on kasvutarina, jossa yksinkertainen juoni tarjoaa vain puitteet henkilöhahmojen painille oman identiteettinsä kanssa: hylätyn isän kohtaaminen vuosien jälkeen tekee suuren vaikutuksen tämän jälkikasvuun, ja miehen hitaasti dementoituessa alkaa Jonin ja erityisesti Wendyn näkö puolestaan kirkastua.

Laura Linneyn pillereitä popsiva, kehittämillään valheilla omaa surkeaa keski-ikäistyvää olemustaan pönkittävä yksinasuja on suhteessa naapurin kaljuuntuvan ukkomiehen kanssa, eikä tilanteen vaikeudesta huolimatta osaa irtautua siitä, mikä saa hänen olonsa hyväksi edes hetkeksi – vaikka seksuaalinen kliimaksi on ollut kateissa jo pitkään, eikä muussakaan ole kehumista.

Lopulliseen sitoutumiseen kykenemätön Jon puolestaan suree puolalaisen tyttöystävänsä asuinluvan vanhentumista, mutta ei rakkaan menetyksestä huolimatta näe itseään astumassa avioliiton satamaan. Ylipainoinen professori hukuttaa itsensä Brecht-kirjaprojektiinsa, ja tutkimuskohteensa tavoin pyrkii pitämään järjen vallassa tunteista.

Syyllisyys vanhenevan Lennyn hylkäämisestä kiusaa molempia siitä huolimatta, että tämä itse on huonona isähahmona ollut sisarusten henkilökohtaisten ongelmien katalysaattorina. Onko isän laittaminen parhaaseen mahdolliseen vanhushoitoon enemmän lääkettä Lennylle, vai vastuun painamille lapsille?

Jenkinsin osuvan tummalla huumorilla ryydittämä käsikirjoitus on huoliteltu ja eheä kokonaisuus, jossa pienet nyanssit rakentavat sen realistisen mutta toiveikkaan alavireen. Vaikka tarinan henkilöt saavat lopussa vapautuksensa, ei se ole suureellinen antikliimaksi, vaan vähäeleisesti kuvailtu käännekohta, joka jättää lopullisen vastuun hahmoilleen.

Realistisesti kuvattu ja hienolla ääniraidalla (mm. The Velvet Undergroundia ja Kinksiä) viimeistelty The Savages on tarina vastuun ottamisesta omassa elämässään ja oman ja toisten vanhenemisen hyväksymisestä. Sen päähenkilöt joutuvat vaikeassa tilanteessa sopeutumaan, ja pääsevät lopulta sen kautta lähemmäksi omaa itseään. Lenny-isän hiljattainen turmio toimii tässä keskeisenä tukijalkana Jonin ja Wendyn identiteettikriisin ratkaisijana ja elämänilon näyttäjänä.

Teksti: © 2008 Anton Vanha-Majamaa