Nuori skeptikko lähtee Vatikaaniin manaajakoulutukseen, tavatakseen pian eksentrisen veteraanijesuiitan (Anthony Hopkins). Katolinen propagandaelokuva on paradoksin äärellä: se pyrkii todistamaan paholaisen (ja jumalan) todeksi.

Ohjaajana on kotimaassaan muun muassa Pahuus-filmatisoinnillaan mainetta luonut Mikael Håfström. Kuten Hopkins, hän on mukana tylsän ammattimaisella otteella. Syyttävä sormi osoittaa Matt Baglion kirjaan pohjautuvaan pöhköön käsikirjoitukseen, jonka sanotaan olevan tositapahtumien inspiroima.

Pääosassa on äidittä kasvanut hautauspalvelunpitäjän (takaumissa ja nykyisyydessä aina yhtä vanha Rutger Hauer) poika Michael Kovak (Colin O’Donoghue), joka valitsee papin uran perheyrityksen sijaan. Katsojalle selittämättömäksi jäävä uravalinta alkaa epäillyttää Kovakia pappisseminaarin päätteeksi.

Isä Matthew näkee nuorukaisessa ainesta, uhkailee lukukausimaksujen maksattamisella ja lähettää Kovakin Roomaan, oppimaan manaamisen taidon. Lentokentältä Vatikaaniin kuljetaan kaikkien meganähtävyyksien ohi, se kuvastaa hyvin elokuvan yleistä hienovaraisuutta.

Kovak ei otakaan manaajaopiston luentoja tosissaan, vaan kiusaa aiheesta kiinnostuneen toimittajan (Alice Braga) kanssa luennoitsijaa (Ciarán Hinds) ärsyttävän johdonmukaisilla kysymyksillä. – Aah, olet näitä todisteita kaipaavia, huokaa isä Xavier ja lähettää epäilevän Tuomaan tuloksia saavan manaajan, Lucas Trevantin (Hopkins) oppiin.

Siitä päästään pitkään ja laahaavaan keskiosaan, joka heittää skeptikon ja uskossaan vahvan “karismaattisen” Hopkinsin vastapuolille ja käy pinnalliseen hyökkäysten sarjaan ateistista epäilyä vastaan. Yhä selittämättömämmät vaiheet Trevantin manattavana olevan tytön käytöksessä saavat Kovakin melkein jo uskomaan.

Yritys todistaa paholainen on pyrkimyksenä paradoksaalinen ja typerä. Outo katolinen tosipohja näkyy myös aneemisessa romanssivirityksessä, joka ei sattuneesta syystä saa johtaa mihinkään sekä naisten luokittelusta puhtaiksi tai huoriksi.

Saatanallista kuvastoa käytetään säästellen, mutta sen indeksit, kuten oksennetut seitsemän tuuman naulat ja unissa piilevä paholaismuuli ovat irrallisia hutaisuja. Lopussa Hopkins ja tehosteosasto lyövät lekkeriksi. Suonikkaan Lecter-papin ilveily vetää tahattoman koomisen käsikirjoituksen pohjat.

Teksti: © 2011 Aleksi Salonen