Pitkän uran tehneen Jim Jarmuschin uusi elokuva on aina tapaus. Ainutlaatuisten hahmojen, hersyvän dialogin ja absurdien tilanteiden mestari on liki 30-vuotisen uransa aikana tehnyt parasta kansainvälistä indie-elokuvaa ja leikitellyt vapaasti eri tyylilajeilla. Toisinaan Jarmusch tuntuu kuitenkin vajoavan itsetarkoituksellisten monologien ja tympeän pseudofilosofoinnin maisemiin – jotka tietenkin ovat tuttuja jo miehen Loputon loma -esikoisesta.

Mainion Broken Flowersin jälkeen The Limits of Control onkin jyrkkä mahalasku. On helppo kuvitella, kuinka Jarmusch on pakannut kameransa, matkannut kaveriporukalla Espanjaan ja yksinkertaisesti kuvannut lopputuloksen. Käsikirjoitus on tyhjää täynnä eivätkä näennäisen irrelevantilla dialogilla – tai lähinnä kulloisenkin tähtivieraan monologeilla – kuorrutetut kohtaukset etene mihinkään.

Keskushahmo on Isaach De Bankolén näyttelemä hiljainen muukalainen, joka saapuu Espanjaan ja majoittuu hotellihuoneeseen, josta löytyy pian myös vähäpukeinen ja seksinnälkäinen brunette (Paz de la Huerta). Päivät mies istuu kahvilan terassilla ja suorittaa outoja vaihtokauppoja vastaan tulevien muukalaisten kanssa. Hahmoista jokaisella on tarinansa kerrottavanaan, päähenkilön pysytellessä hiljaa.

The Limits of Control on epäonnistunut tyyliharjoitelma. Koska “kaikki tarinat on jo kerrottu”, se ei edes pyri olemaan muuta kuin sarja irrallisia kohtauksia, joita sitoo toisiinsa niiden itsetietoinen keinotekoisuus. Hahmot kommentoivat elokuvaa ja itseään kuin silmäniskuna katsojalle, mutta kukaan ei jaksa nauraa. Tämä ei ole seuraava Coffee and Cigarettes, ei lähellekään.

Tilda Swintonin näyttelemä eksentrinen blondi sanoo parhaiden elokuvien olevan “kuin unia, joista ei ole koskaan varma, onko ne todella nähnyt”. Tämä ja muut latteudet eivät pelasta Jarmuschin välityöksi mieltyvää hengentuotosta – siihen ei kykene edes aina loistava John Hurt boheemina poplarimiehenä.

Teksti: © 2009 Anton Vanha-Majamaa