Liam Neesonilla on taustalla pitkä ja monipuolinen ura täynnä upeita roolisuorituksia. Raamikkaan pohjoisirlantilaisen alkutaipaleelle osui useita unohtumattomia sivuosia esimerkiksi historiallisissa seikkailuissa Excalibur (1981), Bounty (1984) ja Linnake (1986), kun ohjaajat osasivat hyödyntää lahjakkaan näyttelijän jähmeän lempeää tenhoa, vahvaa karismaa, herkkyyttä sekä hiertymiä. Jykevä ääni ja liki kahden metrin pituus auttoivat ylvästä Neesonia erottumaan Nicol Williamsonin, Anthony Hopkinsin, Mel Gibsonin, Jeremy Ironsin ja Robert De Niron rinnalla.

90-luvun puolivälissä Neesonin hautova, suru-uurteinen habitus oli yleinen näky prestiiseissä periodidraamoissa, kuten Ethan Frome (1993), Schindlerin lista (1993), Rob Roy (1995) sekä Michael Collins (1996). Parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuudella huomioitu tulkinta natsien kanssa veljeilleestä ja yli 1200 juutalaista tehtaisiinsa holokaustilta pelastaneesta liikemiehestä paalutti Neesonin suurelle yleisölle Steven Spielbergin mestariteoksen myötä nimenomaan vakavana ja vakuuttavana draaman taitajana.

Neeson on kuitenkin aina halunnut haastaa itseään ja koetella kykyjään tyylilajista toiseen. Mikäs sen jännittävämpää katsojan kannalta. Kiitettävästi menestynyt Paholaistalo (1999) tienasi kassaluukuilla 180 miljoonaa, vaikka kriitikot haukkuivat kauhuelokuvaa kilvan. Rakkautta vain (2003) on kehittynyt romanttisten komedioiden moderniksi klassikoksi, jota ilman ei joulu tule.

Nuoremmalle polvelle Neesonin tekivät tunnetuksi stoalaisen tyynet mentorihahmot kahdessa superfranchisessa: vasta viime vuosina hienoista arvonnousua kokeneessa Tähtien sodan esiosatrilogiassa sekä Christopher Nolanin militaristisessa Batman-trilogiassa. Pimeän uhan (1999) pitkähiuksinen, parrakas ja tunikaan kietoutunut jediritari Qui-Gon Jinn vastaa länsimaisen kuvataiteen Kristus-kloonia.

Batman Beginsissä (2005) ekoterroristi Ra's al Ghul pyrkii palauttamaan maailmaan tasapainon tuhoamalla kontrollin ulottumattomiin kasvaneen Gothamin. Kouluttaja tulee lämmittämään kesken miekkailun avantoon pudonnutta Bruce Waynea ja iskostaa selviytyjän syyllisyyttä vanhempiensa murhasta ikuisesti sisällään kantavaan nuorukaiseen ajatuksen ihmisen ylittämisestä. Symbolina traumatisoitunut pikkupoika voi inspiroida sorrettuja ja herättää pelkoa rikollisissa.

Vuonna 2008 ilmestyi ensiluokkainen kulttitrilleri Taken, jossa erikoistaitoinen Bryan Mills pelasti tyttärensä albanialaisten naiskauppiaiden näpeistä. Neeson povasi pienen budjetin eurooppalaistuotannosta floppia, mutta niin vain vihainen murahtelu puhelimeen räjäytti pankin ja poiki tähdelle paikan toimintaeliitissä. Monien mielestä Neeson on nykyajan Charles Bronson, eikä syyttä.

2010-luvulla näyttelijä on jatkanut mafiosojen jahtaamista, hytissyt ja tytissyt susilauman armoilla Alaskan lumisessa erämaassa, siteerannut Homerosta laivanupotuspelin pateettisessa versioinnissa, esiintynyt niin Seth MacFarlanen köyhässä länkkärikomediassa kuin espanjalaisen Jaume Collet-Serran sinänsä pätevissä b-luokan Speed-kopioissa. Kriitikoiden silmissä arvostusta ovat pitäneet harvakseltaan yllä Scorsesen uskondraama Silence (2016), Coenin veljesten western-antologia The Ballad of Buster Scruggs (2018) sekä rintasyövän syventämä avioliittokuvaus Ordinary Love (2019).

Hyvää toimintasankaria ei ikä hidasta. Ikonisen agentin viranhaltijaksi 57-vuotiaana jo kiusallisen väsynyt ja kankea Roger Moore sonnustautui vielä kerran väljennettyyn smokkiinsa Bond-hitissä 007 ja kuoleman katse (1985). Efekti oli ehkä tahattomastikin riemastuttavan camp. Vain vuotta nuorempana Tom Cruise taas venyi sulavasti Mission: Impossible-elokuvasarjan kuudennessa ja parhaassa osassa Fallout (2018) spektaakkelimaisista stunteista vaarallisimpiin ja vauhdikkaimpiin. Harrison Ford aikoo 79-vuotiaana kaivaa harmaantuneen arkeologin lierihatun ja nahkaruoskan jälleen naftaliinista.

69-vuotias Neeson ei nitroja kaipaa, vaikka onkin ilmoittanut piakkoin jättävänsä kertakäyttöisen iskä-äksönin, maskuliinisen muskelitoiminnan, jonka pysyvässä ytimessä on perheenjäseniään ja julkisten kulkuvälineiden matkustajia suojeleva keski-ikäinen valkoinen mies. Elokuva-alan laahatessa pandemia-alhossa sarjakuvamaisia pahiksia pakeneva Neeson ylsi teatterien ykkösavaajaksi kahdella ennalta-arvattavalla kinkku-ananas-aurajuustolla, Honest Thiefillä (2020) ja The Marksmanilla (2021). Keskinkertaista ja turvallista perusmättöä, minkä kuluttamisessa näinä absurdien rajoitusten ja mahdottomien lohkojen aikoina ole mitään vikaa.

Aiemmin Neesonin nimi elokuvan yhteydessä merkitsi kunnianhimoa, mutta sittemmin korkea vaatimustaso on enimmäkseen retkahtanut puisevaksi unissakävelyksi mitättömissä palkkasekkirooleissa. Entiseksi alttaripojaksi, joka on saanut katolisen kasvatuksen, Hollywoodin kestosuosikin kroonisessa periksiantamattomuudessa näkyy kyllä luterilainen työmoraali: ahkeruus, tunnollisuus sekä kurinalaisuus. Rikkaan ja vaikutusvaltaisen eläkeläisen kova, kehoa rankaiseva työtahti todistaa, etteivät New Yorkin keskuspuiston kuuluisat hevosajelut ole ilmaista hupia.

Tärkeän asian puolesta tähti on valmis palelluttamaan takamuksensa uudelleen Netflix-köntsässä The Ice Road, joka omissa kirjoissani päättää eräänlaisen arktisen trilogian. Sen edelliset episodit olivat Suden hetki (2011) ja Kylmä kosto (2019). Tällä kertaa karski karju pääsee keskellä selkosta pukeutumaan flanelliin, järsimään hammastikkua ja tappelemaan kuorma-auton ahtaassa nupissa. Liam Neeson-elokuvien säännöt sanelevat, että lopulta homma menee henkilökohtaiseksi.

Yleensä elokuvasta näkee nopeasti, onko se suunnattu valkokangas- vai suoratoistolevitykseen. The Ice Road kuuluu itsestäänselvästi jälkimmäiseen. Eron huomaa heti ensimmäisestä huolimattomasta digitehosteesta, kun metaanipurkaus syrjäisellä timanttikaivoksella Manitoban tundralla vangitsee 26 loukkaantunutta mainaria maanalaisen tunnelin ikiroutaan. Hirveän huono CGI mallia PlayStation 3 häivyttää kaikki ajatukset todentuntuisesta melskeestä ja hengenhädästä.

Happivarastot onnettomuuspaikalla hupenevat, ja ainoa keino jumiin jääneiden duunarien vapauttamiseksi on rahdata raskas porauskalusto 18-pyöräisillä rekoilla huhtikuussa vähitellen sulavaa merijäätä pitkin Yhdysvalloista Kanadaan. Mikäli ajat liian lujaa, syntyvä paineaalto saa ohuen jääpeitteen pettämään ja rekan uppoamaan; jos sen sijaan köröttelet turhan hitaasti, kuormitus jakautuu epätasaisesti ja vajoat yhtä lailla huurteiseen lonkerolasiin.

Kellon tikittäessä virheisiin ei ole varaa, joten tiimi riskaabelia keikkaa varten täytyy kasata kiireen vilkkaa. Valitettavasti vakikuskit ovat ehtineet sesongin päätyttyä valua Winnipegistä etelään. Jääteiden legenda Jim Goldenrodin (Laurence Fishburne) taloudellisesti tuntuvaan tarjoukseen tarttuu kokenut, kylmäpäinen Mike McCann (Neeson), joka on juuri saanut potkut puolustettuaan nyrkein afasiaa sairastavaa ja mieleltään järkkynyttä veteraaniveljeään. Gurty (Marcus Thomas) on loistava mekaanikko, jolta sotastressi on sekoittanut piuhat ja puurouttanut puheen.

Ehdonalaisesta tahmeaan saatueeseen etsiytyy eksperttinä myös temperamenttinen cree-intiaani Tantoo (Amber Midthunder), joka tuntee velvollisuudekseen kapinoida viallista maailmaa ja pyhien maiden hävittämistä vastaan. Ja koska aktuaarit eivät ilmeisesti kaihda uhkia, repsikan puolelle kipuaa "pakotettuna" kuluja kohtalokkaasti leikanneen kaivosfirman vakuutustarkastaja Tom Varnay (Benjamin Walker). Logististen ongelmien lisäksi letkaa hidastaa pian salaliiton sabotaasi.

Kyseessä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun rahan sokaisemat rattiammattilaiset suostuvat surkeassa jamassa epätoivosta äärimmäisen vaaralliseen operaatioon. Boomerit ja elokuvaentusiastit muistanevat Henri-Georges Clouzot'n (1953) sekä William Friedkinin (1977) puristavan intensiiviset, armottomat ja tylyt Pelon palkka-klassikkosovitukset ranskalaisen Georges Arnaud'n esikoisromaanista Le Salaire de la peur (1950). Kirjassa pennitön miesnelikko pestautuu Latinalaisessa Amerikassa ajamaan kaksi nitroglyseriinillä lastattua rekkaa vaikeakulkuisen vuoriston ja viidakon halki roihuavalle öljykentälle.

Studiot pitävät pastisseista. Lähes varmat itsemurhatehtävät ovat synnyttäneet sekä hienoa että huonoa toimintaa. Ysärin kierrätyskomponenteista koottu The Ice Road hukkaa uniikin lokaation henkeäsalpaavan potentiaalin, koska käsikirjoittaja-ohjaaja Jonathan Hensleigh ei kykene pikaisilla korjausliikkeillä ripeästi oikaisemaan mammuttimaista ajokkiaan paukkuvilla, taipuvilla ja murtuvilla liukkailla. Jonathan Mostow olisi saattanut hallita matkan paremmin.

Jonkinlaisena genren spesialistina Hensleighin toivoisi ja kuvittelisi kolmannessa ohjaustyössään tietävän, kuinka saada rasvattu kone kehräämään tyytyväisenä. Rustasihan hän vähintään yhden vedoksen kaikista 90-luvun keskeisistä yleisömagneeteista. Jumanjista (1995) Armageddoniin (1998) ja Die Hard 3: Koston enkelistä (1995) The Rockiin (1996). The Ice Roadin kaltaiset elokuvat rakentuivat tuolloin extreme-lajien, kuten kiipeilyn, laskuvarjohypyn tai surffauksen, ympärille.

En silti erityisemmin fanita Hensleighiä, jonka jälki sekä kameran edessä että takana on viimeistelemätöntä. Hänellä on myös taipumus mutkistaa ja raskauttaa uskomattomia skenaarioitaan tarpeettomilla käänteillä ja yllätyksillä. Jos dialogi onkin funktionaalista, minimaalinen ja geneerinen henkilökuvaus mankeloi katsojassa vähäisenkin myötätunnon ja kiinnostuksen, vaikka näyttelijät autopilotilla paikoin osoittavatkin omistautumista materiaaliin. Koomiseksi paisutellussa suuruudenhulluudessaan Fast & Furious 9:n (2021) aivoton rymistely oli sentään huvittavaa.

Rekkakuskit jäällä (2007-2017) lienee tuttu tositelevisiosarja ainakin äijäkanava Jimin katsojille. The Ice Roadin yleisö siis tietää, mitä tuleman pitää: tiukkaa ja totista kamppailua aikaa vastaan XXL-koon renkailla revontulien loisteessa. Vaikka elokuva vyöryttää kliseitä, ei kaikki ole juoneltaan ja logiikaltaan kraatterisessa naurettavuudessa sitä, miltä näyttää. Yksinkertaiseen asetelmaan sisältyy ympäristö- ja yhteiskuntakritiikkiä työntekijöiden oikeuksista, ilmaston lämpenemisestä, etnisistä ennakkoluuloista alkuperäiskansoja kohtaan ja ahneesta yritysvallasta, joka tavoittelee voittoa vailla tarkoitusta tai vastuuta.

Teksti: 2021 Samu Oksanen