Ajankohta voisi tuskin olla kypsempi räiskyvälle fantasiamusikaalille Phineas Taylor Barnumista. Suuri amerikkalainen sirkusimpressaari houkutteli väkijoukkoja toden ja kuvitellun rajan hämärtäneillä esityksillään – jotka vuoroin ihastuttivat ja vihastuttivat – yli 150 vuotta ennen valeuutisaddiktion kivuliasta puraisua.

Valitettavasti The Greatest Showman erehtyy sävystä kuin mies, joka seuraa hautajaissaattuetta Bernie Cliftonin strutsipuvussa. Esikoisohjaaja Michael Gracey yrittää pakkomielteisesti kuvata Barnumin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden esitaistelijana. Viis siitä, että tosielämän Barnum oli kiinnostuneempi ihmisten riistämisestä kuin kehopositiivisesta voimaannuttamisesta. Hän muun muassa esitteli kehitysvammaista, häkkiin lukittua afroamerikkalaista miestä ”puuttuvana linkkinä”.

Toisenlainen elokuva saattaisi etsiä keinoa rakentaa analogia Barnumin julkean liikemies-tarinankertojan ja erään nykyhetken kyseenalaisen amerikkalaisjulkimon välille. Hugh Jackmanin samaistuttava pehmo-Barnum on kuitenkin perheellinen idealisti, jonka sirkus on enemmän tai vähemmän 1800-luvun romanttinen montaasi Christina Aguileran Beautiful-videosta.

Käsikirjoitus ei juuri tuhlaa aikaa Barnumin nuoruusvuosiin. Kun kirppusirkuksia ja parrakkaita naisia yhdistelevä kuriositeettien museo avautuu, menestys seuraa pian perässä. Barnum alkaa jahdata tunnustusta hankkimalla rahoittajaksi Phillip Carlylen (Zac Efron), varakkaan valkoisen näytelmäkirjailijan, jonka rakkaus eksoottiseen akrobaatti Anne Wheeleriin (Zendaya) vain kiristää ympäröivää degeneraation ja skandaalin ilmapiiriä.

Vaikka lauluista vastaa La La Landin (2016) Oscar-palkittu duo Pasek & Paul, uhmakkaista pop-encoreista ja melodramaattisista balladeista ei välity sirkus ainakaan amerikkalaisessa muodossaan. Sentimentaalinen sielukkuus uhkuu Ringling-veljeksiä enemmän Cirque du Soleilia.

Siinä missä This Is Me erottuu musiikkinumeroista edukseen edes häivähdyksellä omaperäisyyttä, spektrin toisessa päässä toistuu ruotsalaissopraano Jenny Lindin (Rebecca Ferguson) voimaballadi Never Enough, jonka aikana katsoja puoliksi odottaa esiripun nousevan ja paljastavan Loren Allredin pitelemästä mikrofonia.

Kineettisen leikkauksen ja altavastaajien siistien tarinoiden myötä Gracey saavuttaa aggressiivisen synteettisen tyylin, vaan ei onnistuneen vedätyksen iloa. Kyseessä on standardiversio viihteellisestä elämäkerrasta, joka kertoo tarinan yläluokkien arvonantoa janoavasta populistiviihdyttäjästä, viihdealan riemuista ja kunnianhimon hinnasta.

Paikoittain The Greatest Showman muistuttaa Baz Luhrmannin Moulin Rouge! -musikaalia vuodelta 2001: juhlavaa ja euforista viihdettä, joka ei liioin vaivaa itseään dramaattisella tai psykologisella konsistenssilla. Tunnelma, tunne ja yleinen sokerihumala ratkaisevat.

Sirkus luonnonoikkuineen on innoittanut joitakin elokuvan hienoimmista ja oudoimmista teoksista, kuten David Lynchin Elefanttimies (1980) ja Alejandro Jodorowskyn Santa Sangre (1989). Parhaat tunnistavat kummajaisnäytöksen yleisönsä vääristyneeksi peiliksi; ei tosin yksikään paremmin kuin Tod Browningin aidoilla, osin Barnumin ”friikeillä” roolitettu Freaks (1932). Entisenä sirkusesiintyjänä ohjaaja shokeerasi katsojia esittämällä esimerkiksi jalattoman Johnny Eckin sekä Prince ”ihmistorso” Randianin uhrien tai hirviöiden sijaan sympaattisina ihmisinä.

The Greatest Showmanin tarkoitusperät ulkopuolisten huudattamisen ja sideshow-esitysten syntien sovittamisen takana ovat varmasti hyväntahtoiset, mutta eivät oikeuta historian kaunistelua. Barnum kollegoineen muodosti ongelman, ei ratkaisua. He sekä loivat että ylläpitivät etnisiä stereotypioita, ja eristivät kaistaleen ihmiskunnasta ”erilaisiksi”. Barnumin elämäntarina on kauhukertomus ja sellaisena se pitäisi siirtää myös valkokankaalle.

Blu-ray: Levyllä 1080p 2.40:1 -laajakuva ja 7.1 DTS HD MA -ääniraita.

Lisämateriaali, yli kaksi tuntia, mm.
• The Family Behind The Greatest Showman
• The Songs
• The Spectacle
• Music Machine with Sing-Along

Teksti: 2018 Samu Oksanen