Näyttelijälegenda Robert De Niron debyyttiohjaus oli Mafian juoksupoika (The Bronx Tale) vuodelta 1993. Vähintäänkin kelvollisesti suoritetusta urakasta huolimatta kesti 13 vuotta ennen kuin De Niron toinen elokuva, The Good Shepherd, julkaistiin. Elokuva suunnittelussa kesti massiiviset 10 vuotta ja se oli lähellä jäädä ikuisuusprojektiksi, eräänlaiseksi De Niron harrastukseksi.

Onneksi ei jäänyt. The Good Shepherd on älykäs, monikerroksinen ja synkkäsävyinen poliittinen trilleri. Francis Ford Coppolalta peritty käsikirjoitus on Eric Rothin käsialaa, ja se on syvällisin ja kiinnostavin katsaus CIA:n varhaishistoriaan, mitä valkokankaalla on koskaan nähty. Elokuvassa pureudutaan CIA:n alkutaipaleeseen, toisesta maailmansodasta aina Sikojen lahden operaatioon asti. De Niro ei ole kiinnostunut CIA:n byrokratiasta, vaan päähuomio on organisaation sisäisessä dynamiikassa ja poliittisissa päämäärissä ja toisaalta päähenkilön ristiriitaisuudessa.

Elokuva nivoutuu päähenkilön, Edward Wilsonin (Matt Damon) elämän ympärille. Wilson on suoraselkäinen amerikkalainen patriootti, Skulls-salaseuran jäsen, älykäs kuin mikä ja valmis mihin tahansa isänmaansa puolesta. Juuri sellaisia miehiä Bill Sullivan (Robert DeNiro) tarvitsee, kun hän on presidentin käskystä perustamassa CIA:ta, kotimaan rajojen ulkopuolella toimivaa tiedusteluorganisaatiota.

Elokuva alkaa vuodesta 1961. Sikojen lahden operaatio on juuri epäonnistunut. Yhdysvaltain presidentti ja senaattori Philip Allen (William Hurt, A.I.) haluavat vastauksia CIA:lta ja Wilson huomaa olevansa vaikeassa tilanteessa. Tämän jälkeen kuljemme ajassa taaksepäin, Wilsonin opiskeluvuosiin. Näemme, kuinka idealistisesta opiskelijasta kehittyy keinoja kaihtamaton ja sisäänpäin suuntautunut CIA:n agentti, jolla on vaikeuksia tasapainoilla työnsä ja perheen isän roolin välillä.

The Good Shepherd ei ole korkea-oktaaninen vakoojien maailmaan sijoittuva toimintaelokuva tyyliin Casino Royale tai Meduusan verkko, eikä sitä pidä sellaisena arvostellakaan. De Nirolla ei selkeästi ole pienintäkään aikomusta tehdä elokuvastaan halpamaista toimintatrilleriä, vaan hän luottaa tarinan vahvuuteen ja katsojan kärsivällisyyteen. Tuloksena on omassa rauhassaan etenevä ja yksityiskohdissaan rikas trilleri, jolle katsojan täytyy antaa jakamaton huomionsa ymmärtääkseen sitä.

Tarinan rikkaus ja monisäkeisyys on elokuvan vahvuus, mutta myös kompastuskivi. Vaikka The Good Shepherd on kokonaisuutena mielenkiintoinen ja otteessaan pitävä trilleri, se sisältää niin paljon materiaalia, että De Nirolla on vaikea pitää tätä kunnianhimoista mammuttiaan aisoissa, mikä näkyy jo pitkässä kestossa (167 min.). Mukaan on pitänyt mahduttaa CIA, Wilsonin henkilökohtainen elämä, mystinen KGB-agentti Ulysses, runsaasti henkilöhahmoja ja vielä vähän muutakin, josta on vaikea kertoa spoilaamatta juonta. Kun koko keitos vielä esitetään nykyhetken ja takautumien sekoituksena, tulos on hetkittäin hieman kaaottinen. Vasta kahden katselukerran jälkeen tarina asettuu täysin aloilleen.

Näyttelijä-arsenaali on vähintäänkin kiinnostava ja kyvykäs. Matt Damon, yksi sukupolvensa selkeästi vahvimmista näyttelijöistä, alinäyttelee roolinsa hallitusti ja miellyttävästi, vaikka hänen roolihahmonsa ei erityisen miellyttävä olisikaan. Robert De Niro näyttää viihtyvän erittäin hyvin pienessä sivuroolissaan ja jopa Angelina Jolie on siedettävä Edward Wilsonin laiminlyötynä vaimona. Alec Baldwin, William Hurt, Michael Gambon ja Joe Pesci käyvät esittäytymässä valkokankaalla parin repliikin verran. Varsinkin Joe Pescin vierailu näyttämöllä on aivan liian nopea.

De Niro on sanonut, että hän haluaisi tehdä The Good Shepherdille kaksi jatko-osaa, jotka käsittelisivät CIA:n myöhempiä vaiheita. Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta, sillä CIA:lla oli vuoden -61 jälkeen edessään vielä paljon haasteita uudelleen kiristyvässä kylmän sodan ilmapiirissä. Jos jatko-osat toteutuvat, ja De Niro malttaa tulevaisuudessa keskittyä tarinan mehukkaimpaan ytimeen, on yleisön lupa odottaa todellisia elokuvahelmiä. De Niron tuntien niitä saamme myös odottaa pitkään.

teksti: © 2007 Antti Honkala