Fincherin tulkinta menestysdekkarista on vähäeleinen, tiukasti hallittu ja hitaasti palkitseva.
David Fincherin tulkinta Stieg Larssonin raa’asta menestysdekkarista on vähäeleinen, tiukasti hallittu, hitaasti palkitseva ja silti kohderyhmälle – kirjan tuntevalle suurelle yleisölle – sopiva. Zodiacin tapaan tunnelma tihenee koko huomattavan pituuden ajan. Roolituskin osuu nappiin.
Larssonin pitkällisistä uusnatsitutkimuksista mehevää tosipohjaista kaikua hakeva Millenium-trilogia on Fincherille varsin ilmeinen, tylsäkin valinta. Kahta viimeistä Oscareilla huomioittua työtä edeltänyt ura on sarjamurhaajia, ultraväkivaltaa, pakkomielteisyyttä, klaustrofobiaa ja fetisismiä.
MTV-sukupolven ohjaajan töissä pinta on usein käynyt substanssin edellä. Etenkin Chuck Palahniukin romaanin filmatisointi Fight Club on väkivallalla pröystäilevä ja pahasti yliarvostettu. Kahta fincheriläisen karmivaa raiskauskohtausta lukematta shokeeraus ja mässäily on tällä kertaa vähäistä.
Nimellä Miehet jotka vihaavat naisia Suomessa tunnettu tarina rakennetaan elokuvassa metodisen kärsivällisesti. On vaikeaa huomata koska se todella kaappaa katsojansa mielenkiinnon. Lähes kliinisen ekonominen, aggressiivisesti leikattu kerronta luottaa mysteerin vetovoimaan ja hitaasti avautuviin päähenkilöihin. Kiinnostavuus syntyy kiistämällä katsojalta välitön mielihyvä lupauksella jostain suuremmasta.
Larssonin tekstistä sovitukseen päätynyt osa ei ole kovin erityinen. Yhteiskunnallisen korruption teema on sivuosassa ja pahis tutunoloinen psykopaatti ja parafilisti. Keskiöön on vahvasti nostettu pääkaksikko, joista Lisbeth Salanderin hahmo – pahoinpidelty altavastaaja joka kieltäytyy uhriutumasta – selittänee suurelti kirjankin suosiota.
Rooney Maran Salander on vuoden 2009 ruotsalaisfilmatisoinnin Noomi Rapaceen nähden kiltti naapurintyttö. Hahmon psykologisen uskottavuuden hinnalla saadaan kuitenkin lähestyttävää haavoittuvuutta, joka ei Maran hienossa työssä valu sentimentaalisuudeksi.
Trilogian pääosaan toisessa osassa nouseva Salander saa The Girl with the Dragon Tattoossa viisaasti heti paljon tilaa, selvästi ruotslalaisedeltäjää enemmän. Toisessa päärolissa Daniel Craig käyttää tähtikarismaansa sopivasti säästöliekillä.
Jättibudjetilla Ruotsissa kuvattu elokuva koostuu runsaasta, tiheään leikatusta staattisesta kuvasta. Taidokkuus on ihailtavan täsmällistä, vaikka se jättääkin katseelle hyvin vähän aikaa asettua. Kiihkeä leikkaustempo antaa elokuvalle uusilla katsomiskerroilla lisäarvoa. Reznorin ja Rossin industrial-vaikuitteinen musiikkiraita asettuu tyylikkäästi terävää digikuvaa tukevaan rooliin.
Kaksilevyisen julkaisun toinen on omistettu lisämateriaalille, jota on Fincherin ääniraidan päälle yhteensä useampia tunteja. Kiinnostavia ovat muun muassa kuvausten seuranta Ruotsissa, näyttelijöiden (Mara, Craig, Skarsgård) näkemykset Fincherin ohjaustyylista sekä ohjaajan tekemät kommentit leikkaushuoneessa. Fincher osaa puhua elokuvastaan. Kiinnostavan yksityiskohtainen kommenttiraita varmistaa kuvan ohjaajasta, joka haluaa hallita jokaista valmistusprosessin osaa.
Teksti: © 2011 Aleksi Salonen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA