Disney Worldin ilotulitukset valaisevat horisontin. Ja porttien ulkopuolella kolme syntymäpäivän viettäjää: sankari, kuusivuotias Jancey, kaveri Mooney ja toisen äiti Halley. Puiston kannalta se on tosin tahaton, yhdentekevä hetki.

The Florida Project kuvaa lapsuutta unelmatehtaan kruunun, Orlandon Disney Worldin, eräänlaisessa esikaupungissa, brändin ja puistoon johtavien teiden ympärille venytetyn bulkkiteollisuuden pitkulaisessa rykelmässä.

Päähenkilö Mooney (kuuden vanha ilmiö Brooklynn Prince) asuu nuoren äitinsä (Bria Vinaite) kanssa malvanvärisessä Magic Castle -hostellissa. Aikanaan se saattoi palvella turisteja, mutta ajan saatossa siitä on tullut likipysyvien asukkaidensa Hotelli California.

Tämän peilimaailman Disney Worldin – yksi on naimisissa Jeesuksen kanssa, toinen paistattelee kielloista huolimatta yläosattomana pikkuruisella altaalla – ympäristö muodostaa luonnonvoimaisen Mooneyn ja ystävien valtakunnan, jonka arjessa keppostelu ja anarkismi sekoittuvat roskakulttuurin fragmenteista riemulla rakennettuihin, lasten vapaudu vankilasta -kortteina toimiviin one-linereihin.

Ohjaaja–käsikirjoittaja Sean Baker tunnetaan festivaalipiireissä Iphonella kuvatusta, tyyliltään dokumentaarisesta Tangerinesta. Nytkin Baker luo tavattoman aidon tuntuisen paikan, etupäässä toiston ja hahmojen perässä sinnikkäästi vaeltelevan kameran avulla.

Kuvaaja Alexis Zaben filmografiaan lukeutuu merkillinen kokemuselokuva Post Tenebras Lux, joka alkaa hämmästyttävillä, maan tasolta kuvatuilla otoksilla pienestä tytöstä ja valtavista, jolkottavista koirista. Moonee taas vie ystävänsä lehmäsafarille. Molemmissa kokee hätkähdyttävästi lapsen katseen, jossa maailma on kaunis ja ihmeellinen.

Zaben 35-millinen laajakuva suuntaa alhaalta ylös, keskittyy matalilla tarkkuuksilla, ja katsoo niistä aikuisille oudoista koloista ja kulmista, joista lapsetkin. Taikalinnan vehreästä, rönsyilevästä ympäristöstä on vuosien kesannossa kasvanut viidakko, jonka keskeltä paljastuvat murenevat pientareet ja harvakseltaan törröttävät autiotalot ovat kuin menneen, tuntemattoman sivilisaation raunioita. Ilmassa tuoksuu seikkailu.

Tässä unohdetussa ympäristössä köyhän lapsuuden kertakäyttöinen muovi – kuten muki, jolla Halley pesee Mooneyn hiuksia – ei ole suuri metafora, vaan osa samaa olemisen jatkumoa. Myös ihmiset täällä ovat halpoja, ohimeneviä, poisheitettäviä, kierrätettäviä; yhtäältä monikäyttöistä, toisaalta jo käytöstä poistuvia.

Siltä väliltä äiti Halley löytää itsensä kertomuksen edetessä, lipsumasta sinnikäiden uhkayritysten polulta jo hieman kelvottomaksi, vaikka ei käyttökelvottomaksi. Hotellihuoneessa pyörivät, rapistuvalta elämältä kuulostavat halvat televisiomainokset, värikkäät muovikorut ja varastetut puistorannekkeet ovat kuitenkin Mooneelle yhä käypää unelmien rakennusainetta: roskasta kierrätettyä fantasiaa fantasiateollisuuden kaatopaikalla.

The Florida Projectin suuri yllätys ja voima on siinä, että kierrätys toimii. On vaikea olla tuntematta pientä kateellisuutta siitä vapaudesta, josta nämä joutomaiden pienet Marx-veljekset nauttivat. Villin, tietämättömän fantasian anarkistinen vapaus ja sen kestämätön materiaalinen pohja muodostavatkin hiljalleen anekdooteista tarinaksi jäsentyvän elokuvan keskeisen jännitteen.

Jännitettä myös henkilöi Bobby, Willem Dafoen väsyneellä, humaanilla tarmolla väkevästi esittämä hostellinpitäjä, joka on sivutöikseen Mooneen osa-aikainen ottoisä. Bobby on samalla katsojien sijainen, joka näkee paljon, mutta on lopulta yhtä voimaton.

Rakennuspaloiltaan Bakerin neorealistinen draama voi tuoda mieleen muutaman vuoden takaisen Beasts of the Southern Wildin. Mutta siinä missä edellistä sävyttää lapsen mielikuvituksen imelä romantisointi, on The Florida Projectissa jotain ehdottoman konkreettista. Se ei ole yhteiskunnallinen vertauskuva tai köyhyyden sublimaatio, vaan vaikuttaa kuin asiat yksinkertaisesti olisivat juuri siten, kuten ne elokuvassa ovat. “Just so”, kuten antropologiassa sanotaan.

Siksi Bakerin tapa päättää elokuva on niin sopiva. Vastaus on horisontin tuolla puolen. Se purkaa niin ratkaisukeskeisen partikularismin kuin suuret ideologiset vastaukset.

Sanotaan, että köyhyys on pahinta talvella. Orlandon kosteassa, ikilämpimässä ilmassa on sen sijaan naiivia lapsentoivoa.

Teksti: 2017 Aleksi Salonen