Kamera löytää öljyllä sivellyn, äärimmilleen jännitetyn treenatun käsivarren. Lihakset kertovat elinvoimaisesta uroksesta, kasvot ovat kuin toisesta maailmasta. Karvainen leuka ei peitä ryppyisiä silmänalusia ja uurteista otsaa. The Expendables 2 on niin pärstöiltään, ajankuvaltaan, kerronnaltaan kuin laadultaan rajusti kahtiajakautunut elokuva.

Kasarin toimintasankarit kokoontuvat nyt toistamiseen tyhjentämään lippaita. Jos tiliä kertyy, nähtäneen karvakuonot valkokankaalla jälleen parin vuoden päästä. Pääosassa muskeloiva Sylvester Stallone on luopunut ohjaajanpenkistä. Pallille istahtaa visionäärimäisestä Con Airista tuttu Simon West. Juoni tuskin kiinnostaa ketään teatteriin marssivaa.

Kyse on kieltämättä sympaattisesta yrityksestä. Äijille ei oikein voi olla vihainen, vaikka suurin osa on mukana esittämässä lähinnä itseään. Eritoten pienemmissä rooleissa tannerta tömistävät Arska ja Chuck Norris ovat ihastuttavan pahvisia. Mikään varsinainen reality show tämä ei ole, sen verran epätasaisesti vanhojen maailmanpelastajien muihin töihin viitataan.

Kaksinaisuuden lonkerot ulottuvat myös välienselvittelyihin. Norrisin puheet PG13-elokuvasta voi unohtaa: ensimmäisen vartin aikana konna on räjäytetty singolla ja irtopäillä voisi pelata biljardia. Kasari havisee niin poseerauksissa, poikkeuksellisen surkeissa one linereissa kuin veren määrässä. Turhan taajaan paukuttelu on viipaloitu niin lyhyisiin siivuihin, että ruudulla näyttäisi tapahtuvan ja paljon – mutta mitä ja kenelle, jää arvoitukseksi. Mansikkahillo pois ja tyyli olisi pelottavan lähellä Marvelin supersankarihippoja. Toimintakohtaukset ovat kaukana virheettömästä viihteestä, mutta niiden pulssi on sentään tiheä.

Kuolemaa vielä hetki sitten kylväneen piipun iskeytyessä syväjäähän nimeltä hengähdystauko, pysähtyy The Expendables 2 totaalisesti. Dramaattisissa kohtauksissa vaikuttaisi olevan jonkinlaista yritystä, mikä tekee niistä entistä hirveämpiä. Kaukana ollaan Commandon tukkimiesromantiikasta.

Puolivillaisuus näkyy selkeimmin elokuvan maailmankuvassa. Kasaritykitysten etnisen sorron ja naiskuvien suuntaan heitetään pari tikkaa, mutta tällainen hissuttelu on lepsua. Onneksi sentään porukan ainoa nainen antaa tunteiden voittaa ja nuorimmalta jannulta lähtee ensimmäisenä nirri. Kunnon nahkahousufiilikseen pääseminen olisi kuitenkin edellyttänyt pöyristyttävän härskiä isänmaallisuutta ja aidosti rasistisia viholliskuvia. Nyt jengin monikansallisuutta oikein korostetaan, eikä jenkkilippukaan heilu – ei vaikka sankarimme laittavatkin entisen Neuvostoliiton asiat kuntoon.

Kuten Van Dammen seitinohut pahishahmo tokaisee, kunnioitusta täytyy opettaa. The Expendables 2 ei ehkä sitä elokuvana ansaitse, mutta kiitos nuoruuden muistojen, tällainen tissinläpsyttelykin osuu omalla tavallaan maaliinsa. Aikana, jona pyssysankarin pikkaisen vuotava ranne on mukamas isokin kriisi, reippaan häpeilemätön teurastus on kuin auringossa nautittu vadelmapirtelö. Marjojen ihanan makeasta mausta huolimatta jatkuvat välimallin ratkaisut kupsivat. Ei tätä kukaan ilman nimekästä äijäkööriä katsoisi.

Teksti: © 2012 Jouko Luhtala