Rummutus The Expendablesin ympärillä on ollut melkoinen: kun pari vuotta sitten tuli tieto, että Sylvester Stallone (Rocky, Rambo) ohjaisi kasaritoiminnalle kumartelevan muskelirainan kattavalla all stars -miehityksellä, nousi monella kuola suupieliin. Laajasta näkyvyydestä huolimatta yleisö, jota oikeasti kiinnostaa, on verrattain pieni.

Mutta vetoaako elokuva edes katsojaan, joka viihtyy Cobran tai Commandon parissa? Retroilun ilmeinen riski on tuottaa sisäsiisti pastissi, teos joka kampeaa esikuvistaan ilmeiset elementit, mutta ei henkeä. The Expendables on siis kaukana varmasta hitistä.

Tarina seuraa Stallonen henkilöimän Barney Rossin vetämää palkkatappajien ryhmää, joka kutsuu itseään The Expendablesiksi, “korvattaviksi”. Jäsenet ovat vuosien sotimisen henkisesti ja fyysisesti rampauttamia hylkiöitä, jotka elävät taistelusta.

Kun pahamaineisen kenraalin tytär on pulassa pienellä Väli-Amerikan saarella, näkee Ross tilaisuutensa tehdä kerrankin pyyteetöntä hyvää. Uskollisen ryhmänsä tuella hän matkustaa saarelle. Vastaan tulevat mm. Eric Robertsin häikäilemätön huumekauppias ja Gunner Jensen (Dolph Lundgren), tasapainoton ammattitappaja jonka Ross on vasta erottanut omasta ryhmästään.

Ensimmäinen tunti taittuu pääosin kiusallisissa merkeissä. On pari tylsää kamppailua ja Mickey Rourken nolo herkistelymonologi. Alkupuolelle sijoittuu myös Arnold Schwartzeneggerin odotettu cameo, joka on niin laiskasti toteutettu, että se melkein huvittaa. Kahden action-ikonin kohtaaminen latistuu tylsäksi pikkupiikittelyksi. Kolmantena pyöränä häärii Bruce Willis, joka ei sovi filmiin alkuunkaan.

Viimeinen puolituntinen petraa siinä mielessä, että toiminnan määrä ja laatu nousevat — jälkimmäinen tosin vain marginaalisesti. Räjähdyksiä tulee liukuhihnalta ja splatter-kerroin pysyy korkealla. Heiluva kamera tosin pehmentää väkivallan graafisuutta, ikäraja kun on 15 vuotta.

Teknisesti The Expendables on kelpo toimintaa, sisältö vaan uupuu. Tiheään viljelty äijähuumori on vaivaannuttavaa, ja miesten ilkikurinen veljeily kuin genreparodiaa. Stallone iskee silmää, mutta kenelle? Filmin perusteiksi ei riitä se, että yritetään imitoida Reaganin ja videosensuurin aikaista muskelimättöä, kun tuoretta näkökulmaa ei löydy.

Teksti: © 2010 Anton Vanha-Majamaa