Pelkät villapaidat ja puuterilumiset portinpielet eivät vielä tee keskinkertaisesta perhe-elokuvasta jouluklassikkoa. Siihen vaaditaan panttivankidraama pilvenpiirtäjässä, mogwai mikroaaltouunissa, itsetuhoinen George Bailey sillalla silmäilemässä virtaavia syvyyksiä, kapitalismin ja kansalaisyhteiskunnan kritiikkiä sekä libertariaanista luottamusta oikeudessa esitettyihin todisteisiin tavaratalon Kris Kringlestä aidon autenttisena pukkina.

Tätä taustaa vasten evankeliumiteksti tähden seuraamisesta seimen ääreen on yksinkertaisesti tylsä. ”Synnytettyäni tallissa potran pojan sain partasuilta akateemikoilta sylin täydeltä kultaa” – mahtava anekdootti munatotin kylkeen piristämään pikkujoulujen illanviettoa, mutta ei järin jännittävä lähtökohta kaksituhatvuotiselle tarinankerrontaperinteelle.

Suuret Hollywood-studiot eivät ole vaivautuneet sijoittamaan jouluelokuviin sitten tinselitunnelman vakiovirittäjäksi kaikessa häiritsevyydessään muodostuneen vuoden 2003 juhlakausikaksikon, fantasiakomedia Elfin sekä epäonnistuneiden avioliittojen ahdistavan mosaiikin Rakkautta vain. Syytkin käyvät järkeen: kolmiviikkoinen julkaisuikkuna marras-joulukuun taitteessa on kapea, markkinointimahdollisuudet mitättömät, eikä teatterikierroksen ja tallennejulkaisun välissä voi enää viivytellä vuotta.

Netflixin ansaintalogiikkaa eivät moiset rajoitukset rasita. Katsojat ovatkin ottaneet suoratoistopalvelusta selvän varaslähdön juhlapyhiin: The Christmas Chroniclesia striimattiin ensimmäisenä viikkonaan ennätykselliset 20 miljoonaa kertaa, mikä lipputuloiksi muunnettuna vastaisi 200 miljoonan dollarin avausviikon tulosta.

Viattoman lapsenuskon maagiseen voimaan vilpittömästi luottava The Christmas Chronicles on sydäntä lämmittävää aattoaamun sukantäytettä sisaruksista, jotka vahingossa hyppäävät joulupukin rekeen ja päätyvät surrealistiseen, värisaturoituun seikkailuun, kun salamatkustajien säikäyttämä pukki kadottaa pakkolaskussa poronsa, lakkinsa sekä lelusäkkinsä. Joulu on pelastettava ja paketit jaettava ennen auringonnousua, koska ilman vastikkeettomien lahjojen levittämää mielihyvää rötöstely Yhdysvaltain ”murhapääkaupungissa”, Chicagossa, riistäytyy käsistä.

Angry Birds-ohjaaja Clay Kaytis kertoo tutun kliseisen tarinan: sankarina kuollut palomiesisä, ylitöitä sairaalan yövuorossa paiskiva yksinhuoltajaäiti, surussaan kinastelevat tenavat, savupiipusta putkahtava taianomainen interventio. Tosin sillä seksikkäällä poikkeuksella, että lempeänpulskean Coca-Cola-pukin tilalle virkavallan hätyyteltäväksi Dodge Challengerilla karauttaa jykeväleukainen Kurt ”Snake” Russell. Punaisessa nahkanutussaan ja pitkissä ajohanskoissaan republikaanisesta blues-bukkaneerista hahmottuu vuoden 1979 televisioelokuva-Elvis, koomisten ajoitusten karismaattinen ja lapsia kannustava rock-Nikolaus.

Kaikkien jouluelokuvien ei tarvitse välittää rakkauden ja loputtoman anteeksiannon sentimentaalista sanomaa idealistisessa Ihmeellinen on elämä-hengessä, tai rauhoittaa pohtimaan syntyjä syviä ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta, läheisyyden ja yhteisöllisyyden tärkeydestä ohi pinnallisen kaupallisuuden. Jos joku tämän ymmärtää niin The Christmas Chroniclesin tuotantopajassa pakertava Chris Columbus.

Suosikkikomediassa Yksin kotona joulun kellothan kajahtavat hiljaa, vaikka vanhempiensa laiminlyömä kahdeksanvuotias Kevin oireilee suorastaan dissosiatiivisen väkivaltaisesti virittelemällä naapurustossa hiiviskeleville kovan onnen murtovarkaille sadistisia ansoja puhalluslampuista, maalipurkeista ja lasisista kuusenkoristeista. The Christmas Chronicles kuuluu samaan eriskummalliseen karkkikeppikategoriaan kuin Haamujen kosto tai Joulun taikaa: elokuviin, jotka vaikuttavat vaalivan ja vihaavan joulua tasavahvasti, mutta vaivihkaa toivovat, että inhimillinen hyvyys hohtaisi pimeydessä.

Shokeeraavan sekopäiseksi kyyti napapiirin sarkastisen ja sytytysherkän patun kelkassa käykin. 10-vuotias Kate (Darby Camp), tarinan välkky ja vilkas ”tosiuskovainen”, meinaa jo varhain pudota pukin pulkasta neitseelliseen hautaansa; hapan ja hankala ”humpuuki”-isoveli Teddy (Judah Lewis) taas toikkaroi muutaman harha-askeleen päässä nuorisovankilasta.

Valeuutisista vitsiä veistelevän pukin sanaton kyky tietää jokaisen vastaantulijan hyvät ja pahat teot saa hänet kuulostamaan skeptisten aikuisten korvissa vanhalta vainoojalta tai sinnikkäältä sarjamurhaajalta, vähintäänkin tunkeilijalta. Ja kas, siinä riiviömäiset CGI-kätyritontut kantavat minimoottorisahoja satunnaisessa kastraatiotarkoituksessa.

Epäsovinnaisuuksilla pelaaminen paljastaa kierrätetystä adventtikalenterista hervottomia ja jopa pelottavia piirteitä, jotka imaisevat mukaan muuten ennalta-arvattavan manipulatiiviseen, visuaaliselta yleisilmeeltään (horisonttiotokset helikopterista, kankea green screen-kolistelu, video- ja piilokamerat) ysärin melodraamaan kasvukivuista, tulehtuneista perhekuvioista ja joulun hengestä. Sekä Kaytisin ohjauksen että Matt Liebermanin käsikirjoituksen juoppohullua tyyli- ja tunnejojoilua tasaa Russellin rennon spontaani revittely, jonka poissaolo toisissa kohtauksissa kuitenkin kaivelee.

The Christmas Chronicles toimii parhaiten, kun kuvussa on kystä kyllin ja kupolissa pari konjakkia. Ei elokuvasta joulun ikivihreäksi ole, mutta Russellin rooli katujen tavat tuntevana kovispukkina sen sijaan jatkaa takuulla antamistaan. Mätiä tai makeita, ainakin Netflixillä on vapaammat kädet elokuvakastanjoiden kavalkadin kasaamiseksi.

Teksti: 2018 Samu Oksanen