Suuri pieni ja erittäin pelottava The Blair Witch Project oli varma box-office menestys jo kauan ennen kuin sitä oli kukaan edes nähnyt. Elokuvan budjetti oli muutamia kymmeniä tuhansia, mutta silti se laitettiin levitykseen kaikkiin suuriin (ja pieniinkin) elokuvateattereihin ja liput maksoivat siinä missä kaikki muutkin elokuvat. Jos tällainen elokuva siis tuottaisi tappiota, voisivat elokuvan tekijät myöntää surkeutensa ja muuttaa jonnekin kauas pois. BWP ei kuitenkaan tuottanut tappiota, joten tekijät eivät muuttaneet kauas pois. Ikävä kyllä.

Kolme nuorta elokuva-alan opiskelijaa ottavat koulustaan pari kameraa ja muuta tarvittavaa tavaraa, ja matkaavat metsään tekemään dokumenttia eräästä kuuluisasta myytistä, Blairin noidasta. Pian nuoret siis tallustelevat metsässä, kartoittavat eri tapahtumapaikkoja ja yrittävät saada selville menneitä tapahtumia. “Dokumentin” edetessä lapsoset huomaavat, että metsässä on edelleen tekeillä jotain outoa: yöllä he heräävät kummallisiin ääniin ja he uskovat, että joku seuraa heitä risukoissa. Lopulta vielä erinäiset tavarat katoavat heidän leiristä (mm. kartta) ja nyt nuoret huomaavat olevansa syvässä sopassa. He eivät tunne metsää, eivätkä näin ollen löydä tietä takaisin kotiin. Lisäksi ruoka alkaa loppumaan (tupakasta puhumattakaan) ja epätoivo valtaa nuoret.

Idea kauhuleffasta, missä ei mässäillä kalliilla efekteillä ja mahtipontisella musiikilla kuulostaa päällisin puolin hyvältä idealta. Idea, että näyttelijät itse kuvaavat käsikameroilla materiaalia elokuvan edetessä saattaisi sekin olla periaatteessa hyvä. Itse asiassa koko keitos ei vaikuta ollenkaan hullummalta idealta, kun lukee siitä lehdistä tai kuulee kavereilta. Kuinka ollakaan, 82 minuuttia pitkä elokuva typeristä pullamössönuorista vääntämässä itkua risukossa ei jaksa innostaa alkua pitemmälle, kun on katsomassa elokuvaa.

Vaikka elokuva itsessään onkin yllättävän huono, sen alku pysyy hetken kiinnostavana. Alussa nuoret kävelevät pikku-kaupungissa haastattelemassa paikallisia ihmisiä ja kysyvät heiltä tietoja ja tarinoita legendaarisesta Blairin noidasta. Tässä vaiheessa idea tuntuu vielä hauskalta, ja tietyllä tavalla toimivaltakin. Juttu alkaa kuitenkin menemään pahasti poskelleen, kun nuorukaiset siirtyvät kaupungilta metsään ja valoa ei ole enää yhtä paljon käytettävissä, eivätkä kuvaajat osaa käyttää suotua valoa hyväkseen. Käsikameralla kuvattu materiaali on huono, todella kauhistuttavan huonoa, ja itse ainakin kiroilin näyttelijän kuvaillessa varpaitaan tai jotain muuta vastaavaa. Niin on ilmeisesti ollut tarkoituskin, mutta se tieto ei tee katselemisesta yhtään vähemmän kivuliasta. Buranaa menee lusikka kaupalla, kun yrittää epätoivoisesti saada selvää opiskelijoiden kameroiden heiluttelusta.

On sanottu, että elokuvissa se mitä ei voi nähdä pelottaa enemmän, kuin se minkä voi nähdä. Usein se pitää paikkansa, mutta tutkapari Myrick ja Sanchez ovat unohtaneet, että jossain pitää tosiaan olla jotain. Tässä elokuvassa näyttelijät juoksevat 99 prosenttia ajasta pakoon itseään ja/tai toisiaan. Jäljelle jäänyt aika kuluukin sitten lupsakasti keskenää nahistellen ja tupakasta tapellen. Ja kaiken aikaa kamera tutisee ja tärisee, heiluu ja kolisee. Lisää buranaa, kiitos.

Jos BWP:n kaltaisia elokuvia olisi tehty ennenkin, ei tämä elokuva ansaitsisi edes kahta tähteä. Mutta eipä ole tehty. The Blair Witch Project on ensimmäinen tämän tyylinen elokuva (mutta ei varmasti viimeinen) ja epäilemättä sen takia se jää monien ihmisten mieleen. Niinpä uskoisi, että tästä elokuvasta tulevaisuuden elokuvantekijät ottaisivat oppia. Ensi kerralla olisi fiksua panostaa hieman enemmän visuaaliseen puoleen, kuvanlaatuun ja ehkä jopa henkilöhahmoihin. Tarinassa itsessään ei välttämättä ole mitään vikaa, sen olen valmis myöntämään.

BWP:n kantava voima on kuulemma realistisuus. No, vaikka se onnistuisikin olemaan realistinen, se ei onnistu olemaan viihdyttävä. Ja sitä paitsi, mistä lähtien elokuvien piti olla mahdollisimman realistisia?

teksti: © 2001 Antti Honkala