Italian ja Euroopan unionin eteläisimpään pisteeseen Lampedusan saarelle saapuu vuosittain tuhansia paperittomia afrikkalaissiirtolaisia. Rajan ihnihimillisyydestä riisutussa näytelmässä jaetaan yhä uudestaan linnoitus-Euroopan kansalaisten ja kutsumattomien vieraiden roolit.

Kiihtynyt siirtolaisvirta on ohjaaja-käsikirjoittaja Emanuele Crialesen draaman kehys. Palkittu edeltäjä Kultainen portti (2006) käsitteli sekin maahanmuuttoa, toissa vuosisadan vaihteen Yhdysvalloissa. Linosan saarelle sijoittuva Terraferma puhuu yksilöidensä vertauskuvien kautta Eurooppaan pyrkivien suhteesta siellä oleviin, myös niihin joille Vanha Maailma ei tarjoa yltäkylläisyyttä.

Paolo Sorrentinon Il Divon ja eritoten Matteo Garronen Gomorran edustaman uuden kriittisen, (neo-)realistisen italialaiselokuvan kärkiin liittyvä Terraferma alkaa sisilialaisen kalastajaperheen tarinana.

Kalakanta on uupunut. Viiltävän sinisten vesien ympäröimä, auringon paahtama saari ei ole paratiisi paikallisille. Leskeksi jäänyt perheenpää (Donatella Finocchiaro), poika (Filippo Pucillo) ja vanha isoisä (Mimmo Cuticchio) vuokraavat asunnon sekä kalastusaluksen yksille saaren kesäksi täyttävistä varakkaan Etelä-Italian turisteista.

Pian saapuu veneellinen toisenlaisia tulijoita, jotka isoisä tuo merenkäynnin etiikan mukaan veden varasta maihin. Seuraa vaikeuksia rajapoliisin kanssa. Vastasynnyttänyt etiopialaislaisnainen lapsineen piilotetaan autotalliin. Lomailijat on pidettävä pimennossa, ettei lomatunnelma järky.

Terraferman voima lepää sen väkevissä vertauskuvissa. Painajaismaisessa avainkohtauksessa mustat kasvot ja kädet lyödään airolla takaisin veden alle. Vastasyntyneen isoveli ei tunnusta siskoaan eri isän vuoksi. Vanhan kalastajan sanat kaikuvat vaativina taustalla: “En ole koskaan jättänyt ihmisiä avomerelle”.

Yksi kala livahtaa verkon alta, yksi alus vie salamatkustajaa. Kuten Le Havressa, se ei ole optimismia, vaan muistutus toiselle puolelle jääneiden kärsimästä vääryydestä.

Yksinkertaisen kauniisti luonnonvalaistut, dramaattisen jyrkkävarjoiset, väreiltään rikkaat kuvat (pääkuvaaja Fabio Cianchetti) luovat tapahtumille myyttiseen vivahtavaa suuruutta. Pimeydessä hehkuvan karttapallon lupaus kaukomaista on kohtalokkaan ironinen.

Franco Piersantin musiikin haikea traagisuus sitoo elokuvaa. Filippo Pucillon hienosti koko ruumiillaan näyttelemä työväenluokkainen hahmo muistuttaa 50-luvun neorealismin hiljaisista, kytevistä mieshahmoista.

Teksti 2012: Aleksi Salonen