Tapaus Punahilkka 2 jatkaa klassikkosatujen sekoittelua ja parodiointia onnistuneen ykkösosan jälkeen. Elokuva on ihan viihdyttävä lastensatu, mutta tällä kertaa vitsit eivät vakuuta aikuiskatsojaa.

Tarina alkaa ikävissä tunnelmissa. Hannu ja Kerttu ovat kadonneet, isoäiti (Glenn Close) on siepattu ja maailman paras muffinssiresepti on hukassa. Punahilkka (Hayden Panettiere) valmistautuu taistelemaan Onnellisten Loppujen puolesta Sisters Hood -koulutuksessa, mutta kun on tosi kyseessä, täytyy harjoitukset jättää kesken. Niinpä Punahilkka yhdistää voimansa muiden satuhahmojen kanssa pelastaakseen lapset, mummin ja muffinssit.

Ja niitä muita satuhahmojahan riittää. On iso paha susi (Patrick Warburton), muutama pikkupossu, liikaa kofeiinia nauttinut pikkuorava sekä tietenkin paha noita (Joan Cusack). Hahmojen runsaus on toisaalta viihdyttävää, mutta kun elokuvassa on näin monta henkilöä, jää niiden kuvaus väistämättä viimeistelemättömäksi. Ehkäpä olisi sittenkin kannattanut keskittyä muutamaan hahmoon ja esitellä loput vain yksittäisissä kohtauksissa.

Satujen parodiointi onnistuu vaihtelevasti. Edukseen erottuu epäonninen laulava vuohi, joka rallattelee kitarasäestyksellä kurjasta kohtalostaan samaan aikaan, kun tapahtuu. Välillä kuitenkin sorrutaan mielikuvituksettomiin ja yllätyksettömiin vitseihin. Aikuisille suunnatut naurut ovat pääasiassa liian ilmiselviä, jotta ne jaksaisivat huvittaa.

Visuaalisesti Punahilkka on komea animaatio. Kuvaus on hauskaa, vaihtelevaa ja paikoin kaunistakin. Myös 3D-tekniikka näyttäytyy edukseen. Kuva pysyy selkeänä jopa toimintakohtauksissa.

Parasta kohderyhmää Tapaus Punahilkalle olisivat alakouluikäiset lapset, mutta elokuvasta ei ole tarjolla suomeksi dubattua versiota. Siten paikoin hyvinkin vilkkaan dialogin seuraaminen tekstityksinä saattaa teettää hankaluuksia.

Teksti © 2011 Tuija Pyhäranta