Marraskuussa 2012 tapahtui Suomen oloissa poikkeuksellisen vakava ympäristöonnettomuus. Sotkamossa sijaitsevan Talvivaaran nikkelikaivoksen kipsisakka-allas vuoti tuhansia kuutiometrejä myrkyllistä vettä luontoon. Puoli vuotta myöhemmin, keväällä 2013 tapahtui toinen vuoto. Tapahtumien jälkipyykkiä seurataan kaivoksen työntekijöiden näkökulmasta ohjaaja Markku Heikkisen dokumenttielokuvassa Talvivaaran miehet. Elokuva sai tammikuussa Suomen ensi-iltansa DocPoint-festivaaleilla Helsingissä.

Kuohuttavasta aiheestaan huolimatta Talvivaaran miehet ei tarjoa sensaatiopaljastuksia tai edes pui nyrkkiä Suuren Epäoikeudenmukaisuuden edessä. Ohjaaja esittelee sen sijaan joukon tavallisia työmiehiä ja –naisia jotka toimivat parhaansa mukaan hirvittävän paineen alla. Moni ei uskalla sanoa ääneen työpaikkansa nimeä. Eräiden lapsia on jopa kiusattu koulussa.

Elokuvan näkökulma pysyy tiiviisti kaivoksen rivimiesten keskuudessa. Alueen asukkaat vaativat Talvivaaraa kovaan ääneen vastuuseen vuodoista, samalla kun yhtiön johtoporras, Pekka Perä mukaan lukien, pysyttelee norsunluutornin suojissa. Onnettomuuteen johtaneita syitä ei peitellä eikä selitellä, tilanne on vaikea kaikkien kannalta. Heikkinen kuvaa eri osapuolten tilannetta ymmärtäen. Syytösten ja vaatimusten ristitulessa kamppailevat työntekijät herättävät katsojan myötätunnon väkisinkin. Kun lomautukset ja henkilöstön vähentäminen sitten viimein tulevat ajankohtaisiksi, työntekijöiden tuntoja ei tarvitse selitellä: Heikkisen kameran taltioimat ilmeet kertovat kaiken.

Heikkisellä on muutenkin silmää tarinan visuaaliselle puolelle. Sotkamon maisemat ovat komeita ja talvipäivän kelmeys välittyy katsomoon hyvin. Joku jossain puhuu jotain talouselämän realiteeteista, tuotannosta ja tuottavuudesta, mutta sanat tuntuvat kovin pieniltä luonnon rikkauksien rinnalta. Tulee tunne että onnettomuuden vuoksi vaakalaudalla on jotain oikeasti arvokasta ja pysyvää.

Suomalaisten kohudokumenttien katsojamäärät ovat pysyneet verrattain alhaisina teatterikierroksella. Talvivaaran miehille uskaltaa valitettavasti jo nyt ennustaa samaa kohtaloa. Se on joka tapauksessa lajissaan erinomainen teos.

Teksti: 2015 Markku Ylipalo