Kuurouttava kiljunta kuin muinainen taisteluhuuto. Lentävien leikkikalujen voimasta säröilevä turvalasi. Kun kalpea Benni-tyttö (Helena Zengel) suuttuu ja punaiseksi muuttuu, yhdeksänvuotiaan luonnonvoiman edessä ovat totaalisen avuttomina ja turhautuneina helisemässä sekä lastensuojelun vilpittömän auliit asiantuntijat että nuorempien sisarusten hyvinvoinnin ja kehityksen puolesta pelkäävä työtön yh-äiti Bianca (Lisa Hagmeister).

Ja vaikka kauhuelokuvien vanhemmat kaipaisivatkin kipeästi opaskirjaa "Kuinka erottaa koliikki demonisesta riivauksesta?", ei arvaamattoman väkivaltaisuuden, impulsiivisen temperamentin ja räjähtävien raivonpuuskien takaa löydy yliluonnollista selitystä. Kasvoihin kajoaminen triggeröi, mutta tarkkaa diagnoosia ei koskaan anneta. Vain maininta pelkona manifestoituvasta traumasta, kun muut mukulat tunkivat Bennin suuhun vaippoja. Fakta, joka tuppaa toistuvasti unohtumaan perusteena psykoterapialle!

Saksan sosiaalihuolto kutsuu Bennin kaltaisia, stressiä sietämättömiä sääntökapinallisia termillä Systemsprenger. Yhteiskunnallisten turvaverkkojen kontrolloimattomiin valahtavia ongelmalapsia, jotka eivät mukaudu järjestelmään, vaan kokevat vaikeaksi asettua aloilleen ja karkaavat.

Kuten pikkulapset tai sen puoleen teinit noin yleensäkään, ei Benni ole tahallaan ilkeä ja hankala tapaus, patologinen huomionhakija. Kaiken kiroilun, keskisormen heristelyn ja itkupotkuraivarien emotionaalisen sekamelskan alla nokkela jutustelija janoaa ehdotonta äidinrakkautta, takaisin turvaisaan syliin. Passiivis-aggressiivinen pyörremyrsky torppaa kuitenkin elintärkeän toiveen mahdottomana, samoin mahdollisuuden ystävystyä ikätoverien kanssa.

Joaquin Phoenixin hermopäillä tulkitsema Arthur Fleck, epäonnistunut stand up-koomikko ja luuviulu katuklovni, katkeroituu Jokerissa anarkialla kostavaksi psykopaatiksi, kun mieli ja minuus murenevat lapsuustrauman ja vähäosaisista piittaamattoman ympäristön raskaiden jauhinkivien painosta. Bennin synnyttänyt systeemi siirtelee pahamaineista energiapakkausta resurssipulassa tuloksetta ryhmä- ja sijaiskodista seuraavaan ja jopa lepositeisiin, sillä kukaan koulussa tai hätäsijoituksissa ei kestä tyytymätöntä huutoa, lyömistä ja veitsi tanassa hyökkäilyä loputtomiin.

Rouva Bafané (Gabriela Maria Schmeide) on yksi harvoista ihmisistä, joihin Benni luottaa, kyllästyneisiin mieskollegoihinsa nähden varsinainen enkeli sosiaalityöntekijäksi. Kun vaihtoehdot radikaalin käytöksen kitkemiseksi alkavat loppua, kutsuu kärsivällinen Maria viimeisenä keinona vaativalle Bennille koulunkäyntiavustajaksi vihanhallintaterapeutti Michan (Albrecht Schuch).

Parin viikon vapauttavaksi tarkoitettu reissu metsämökille kylvää orastavan toivon siemenen sisäisestä rauhasta. Lääkkeiden ja kurin sijaan levoton Benni saa vakaalta isähahmoltaan hellyyttä, hoivaa ja hyväksyntää. Viattoman kypsä hymy tarttuu ja valaisee, mutta silti sitä pelkää pahinta. Kierre vaikuttaa katkeamattomalta. Michalla on näet omakin perhe, kuten myös arvet ja ammatilliset rajat.

On helppo tajuta, miksi sydämen rinnasta konfetiksi repivä System Crasher valikoitui Saksan Oscar-ehdokaselokuvaksi. Taustatutkimuksen huolella tehnyt ohjaaja-käsikirjoittaja Nora Fingscheidt käsittelee esikoispitkässä fiktiossaan kaunistelemattoman intensiivisesti mutta ehdottoman empaattisesti kodin kiellettyjä tunteita, joskin ennen kaikkea sitä, miten näemme lapset. Kumpi pitää korjata, tehoton koneisto vai ulkoisiin odotuksiin sopeutumattomat lapset? Aina ajankohtainen ja kiistanalainen kysymys tasapainosta ei ympäripyöreitä representaatioita tarvitse.

Kaaos Bennin elämässä heijastuu elokuvan naturalistiseen tyyliin, joka ei suo katsojalle lainkaan lepohetkeä kaksituntisen vuoristoradan kuluttavassa kyydissä: horkkaista käsivaraa, nopeita leikkauksia sekä raskasta musiikkia. Teemaa hartaan toisteisesti murtumispisteeseen hivuttavan Fingscheidtin haastavat valinnat siis lähentävät yleisöä kompleksiseen Benniin, jonka traagisella taajuudella montaa takuulla ahdistaa.

Truffaut'n 400 kepposta, Loachin Poika ja haukka, Dolanin Mommy, Zvjagintsevin Rakkautta vailla... Kun pienet ihmiset kipuilevat elämän ylä- ja alamäissä, velvoittavat vastoinkäymiset yhteiskuntaa välittämään laajemmin. Yllättävän monelle ajatus tuntuu silti vaikealta sisältää. System Crasher yrittää kipeästi pelastaa tuskaisan, koneeseen kadonneen yksilön täynnä pelkoa, rakkautta ja vihaa, mutta ymmärrystä riittää myös Saksan sosiaalihuollon aidolle, vieläpä ilmaiselle auttamishalulle rahan ja sijoituspaikkojen tehdessä tiukkaa.

Onnellisen lopun konventionaalinen sulkeuma ei kuitenkaan kunnioittaisi Benniä, jonka riipaisevassa roolissa uskomaton Zengel vaihtaa tunnetilaa kohtauksen sisällä millisekunnissa ääripäästä toiseen. Ehkä toivoa on sittenkin jäljellä, ei vain perinteisessä muodossa.

Teksti: 2019 Samu Oksanen