1930-luvun kauhuelokuvista muistettu Universal erikoistui edellisellä vuosikymmenellä suurten budjettien kauhuelokuviin. Notre Damen kellonsoittajan (1923) maailmanmenestyksen myötä yhtiö päätti tuottaa piakkoin toisenkin suureellisen kauhuelokuvan. Valinta osui Gaston Lerouxin kuuluisaan ja sittemmin useasti filmattuun tarinaan Le Fantôme de l’Opera (1908). Kuluissa ei säästelty tälläkään kertaa, vaan Universal rakennutti alueelleen jopa tarkan kopion Pariisin oopperatalosta aina katakombeja myöten. Koko komeus kruunattiin tähtinäyttelijöillä, joista kuuluisimpana pääroolin tulkinnut Lon Chaney.

Pariisin oopperatalossa on meneillään omistajan vaihdos. Uudet omistajat saavat kuulla rakennuksessa elelevästä kummituksesta, mutta he eivät ota tarinoita todesta. Pian kummitus alkaa kuitenkin toimittaa heille salaperäisiä uhkavaatimuksia, jotka koskevat meneillään olevan Faust-oopperan pääosanesittäjää. Kummituksen mukaan vaativaan Margueriten rooliin täytyy valita nuori Christine (Mary Philbin), muuten näytöksessä tapahtuu onnettomuus. Kuka on tämä salaperäinen, uhkaileva, oopperan käytävillä kuljeskeleva hahmo, jonka vain ani harva on onnistunut näkemään?

Elokuvan teko oli ensiluokkaisista puitteistaan ja osaavasta tekijäryhmästä huolimatta huomattavasti vaikeampaa kuin mitä Universal osasi odottaa. Ohjaajaksi kiinnitetyn Rupert Julianin ego oli kasvanut kohtuuttomaksi hänen luovittua Erich von Stroheimin Elämän valheen (1923) onnellisesti loppuun Stroheimin potkujen jälkeen, eikä suuria diivoja halveksiva Chaney tullut hänen kanssaan toimeen lainkaan. Miesten välillä oli eripuraa alusta lähtien ja lopulta tilanne ajautui niin tulehtuneeksi, etteivät miehet enää kuvausten loppuvaiheessa edes puhuneet toisilleen. Myös jatkuvat käsikirjoitusmuutokset vaikeuttivat työskentelyä ja kun elokuva lopulta oli valmis, ilmoitti tuottaja Carl Laemmle olevansa tyytymätön lopputulokseen. Kohtauksia filmattiin uudelleen useankin eri ohjaajan toimesta, mutta yllättävää kyllä, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Suuren oopperan kummituksesta tuli yksi vuoden suurimpia menestyselokuvia. Näin se myös leimasi Chaneyn yhä enemmän kauhuelokuvatähdeksi.

Suuren oopperan kummitus on romantiikkaa, jännitystä ja kauhua suuriin kulisseihin sijoitettuna ja näyttävään puvustukseen verhoiltuna. Lerouxin tarinassa on kaikki ainekset todella suureen klassikkoelokuvaan, mutta vahvaa ja tunnelmallista aloitusta lukuun ottamatta elokuva jää haaleaksi joka osa-alueella. Norman Kerry jää aivan liian yksiulotteiseksi – kuten miltei aina – eikä näin ollen hänen ja Christinan romanssikaan roihua suurella liekillä, kipinöi korkeintaan satunnaisesti. Philbin sen sijaan on pätevä tahollaan, varsinkin niissä kauhun tuokioissa, jolloin hän on vankina kummituksen holveissa. Chaney on roolissaan loistava ja Suuren oopperan kummituksen Erik lukeutuukin hänen vahvimpien ja mieleenpainuvimpien roolien joukkoon. Kohtauksista hienoimpia ovat kahden värin Technicolor-järjestelmällä toteutettu naamiaisjakso sekä kauhuelokuvan suuriin tuokioihin lukeutuva kummituksen kasvojen paljastaminen. Jälkimmäisen tapahtuman kerrotaan aiheuttaneen elokuvateattereissa jopa pyörtymisiä, mutta vaikka Chaneyn maskeeraus hurja onkin, kyseessä oli todennäköisesti mainosmiesten yritys saada elokuvalle entistä enemmän katsojia.

Suuren oopperan kummituksesta on olemassa lukuisia eri julkaisuja, mutta se kaikkein tärkein eli alkuperäinen on todennäköisesti kadonnut iäksi. Monen muun mykkäelokuvan tavoin myös Suuren oopperan kummitus koki uuden tulemisen äänielokuvan myötä: se leikattiin uudelleen ja muutamia sen kohtauksia muuteltiin hieman, mukaan lisättiin uusia oopperakohtauksia äänellä varustettuina ja elokuvan lyhyt epilogi jätettiin tylysti syrjään. Tarkoitus oli myös julkaista elokuva dialogilla varustettuna, mutta Chaneyn kieltäydyttyä moisesta hankkeesta luovuttiin. Tämä vuoden 1929 uudelleenjulkaisu on tunnetuin Suuren oopperan kummituksesta säilynyt versio, joskin vuoden 1925 versiotakin on yhä saatavilla. Erot ovat kuitenkin sen verran vähäisiä, että mikäli jommankumman version omistaa, ei toista tarvitse välttämättä hyllyyn hankkia.

teksti: © 2006 Kari Glödstaf