Terrence Malickin nykykauden tavaramerkiksi muodostunut vahvasti elliptinen leikkaus ja assosiatiivinen kerronta alkoi tosissaan Tree of Lifessa (2011), joka otettiin festivaalipiireissä vastaan lähes riemunkiljahduksin. Toki jo vaikka Onnellisten ajan (1978) kuvavirrassa on paljon samaa, annoskoossa.

Mutta ohjaajan ja hänen ympärilleen kerääntyneen kollektiivin sädekehä alkoi himmetä heti To the Wonderissa (2012) ja Knight of Cupsissa (2015), joilta puuttui Tree of Lifen iso kehystys. Malick halusi selvästi palata pieniin tarinoihin, sellaisiin kuin debyyttielokuva Julma maa (1974), suurten – ja kiistattomien mestariteosten – Veteen piirretty viiva (1998), The New World (2005) ja The Tree of Life jälkeen.

Siitä tulemme Song to Songiin, joka näkyy angloamerikkalaisessa mediassa saaneen mojovan tyrmäyksen. Elokuva on katsannon suppeudelta ja aiheistoltaan kahden edellistyön sukulainen. Taasko tätä? Kyllä, mutta ei se ole lainkaan niin hullu juttu.

Keikkalavojen taakse ja kiiltäviin lasipalatseihin sijoittuva kolmiodraama, jossa rakkaus tahtoo peittyä lyhytjänteisen hedonismin ja turvallisessa limbossa haahuilun sumuun – “laulusta lauluun” – on aiheen, paikan ja näyttelijöidenkin (Rooney Mara, Ryan Gosling, Michael Fassbender, Natalie Portman) osalta suorastaan yllättävän lähestyttävä ja ajanmukainen. Seksiä, huumeita ja indieuskottavia muusikoitakin, vaikka elokuvan myyminen niillä hipoo jo huijausta.

Niin, Malickin kerronta siis poikkeaa totutusta, totutusti: kohtaukset jäävät kesken; aika hyppii ennakkoimattomasti; hahmot elävät puolielokuvallisessa tilassa, jossa kuvauksen kohteena on yhdessäolon tunne, ei sen realistinen manifestaatio maailmassa. Yhä vain, tyyli on toimiessaan ihmeellinen. Sen näkeminen halpana kliseenä kertoo lähinnä vastarinnasta, jonka syväopittu paketoinnin ja liioitellun selkeyden elokuvakonventio aiheuttaa törmätessään johonkin itselleen vieraaseen.

Mutta on olennaista huomauttaa, että juuri Song to Songissa tuo tyyli yskii välillä erityisen häiritsevästi. Elokuva alkaa kimpulla Malick-konventioita, joka vaikuttaa melkein itsetietoiselta provokaatiolta. Sinfoniseksi kutsuttu vuorovesien tyyli kääntyy loppukolmanneksella teemaa turhaan toistavaksi jankkaamiseksi.

Teema on sen, mitä hahmot kuiskaillen kutsuvat rakkaudeksi ja tämän tarinan aiemmissa versioissa jumalaksi tai armoksi ja toisaalta egoismin tai “luonnon” välinen konflikti. Malickin kanssa tästä aiheesta ei pääse eroon. Ja etsiessä ensimmäistä varomattomasti, päädytäänkin toisen luokse, mistä seuraa kärsimystä.

Tarinaa voi varmasti sanoa naiiviksi, ja sellaistahan on malickilainen monologisointi. Viesti on joka tapauksessa selvä ja vilpitön, ei mitään mystistä huuhaata.

On helppo jättää huomiotta, että sisarteoksineen Song to Song edustaa tänä päivänä melko yksin 1960-70-lukujen Uuden Hollywoodin parasta henkistä perintöä. Sen taika syntyy pienissä improvisoiduissa hetkissä, naturalistisessa näyttelytyössä, leikkauspöydällä ja virtuaalisen filminauhan loppumattomien kilometrien marginaaleissa.

Song to Song on osittainen ohilyönti, mutta ei Malickin ote ole mihinkään herpaantunut. Toivottavasti jo paluu historialliseen, vähemmän henkilökohtaiseen aiheeseen tänä vuonna ilmestyvässä eurooppalaistuotannossa Radegund osoittaa sen suuremmalle yleisölle. Siksi toivottavasti, koska rahahanojen kuivumisesta on puhuttu jo jonkin aikaa.

Teksti: 2017 Aleksi Salonen

Lue myös:
• Knight of Cups
• Maailma Terrence Malickin kameran läpi
• To the Wonder
• Tree of Life