Saattaa olla, että useat Nosferatu -elokuvan ystävistä pahastuvat ja ovatkin jo pahastuneet tästä E. Elias Merhigen pastissista, joka tuo vanhan klassikon uuteen tarkasteluun.

Toisaalta, monet ihmiset ovat ymmärtäneet elokuvan ajatuksen ja ilmeisesti tykästyneet siihen ikihyviksi. Siksipä tällekin elokuvalle on jo povattu paikkaa ikivihreiden joukosta. Shadow of the Vampire siis tuntuu joutuneen siihen elokuvien ryhmään, joita joko rakastetaan, tai vihataan, väliinputoajia on vähän.

Kyseessä on siis pastissi, joka käsittelee hiljaisen kauden saksalaisklassikkoa nimeltä Nosferatu (1922). Tämä Bram Stokerin Dracula -romaanin (Stokerin leski ei antanut elokuvantekijöille lupaa tehdä kirjasta elokuvaa, niinpä se nimettiin Nosferatuksi Draculan sijasta, ja Kreivi Dracula muuttui Kreivi Orlockiksi jne. jne.) pohjalta tehty elokuva oli jo syntyessään klassikko.

Shadow of the Vampiren yksinkertainen juoni ehdottaa, että Nosferatussa Kreivi Orlockia esittänyt Max Schreck oli oikeasti (!) vampyyri. Elokuvan ohjaaja F.W. Murnau (John Malkovich) esittelee Maxin (Willem Dafoe) elokuvan tekijöille eräänlaisena “metodinäyttelijänä”, joka eläytyy osaansa niin paljon, että käyttäytyy roolihahmonsa mukaisesti myös siviilissä. Murnau haluaa nimittäin Orlockin rooliin niin vakuuttavan persoonan, että lopulta vain oikea vampyyri pystyy täyttämään tämän paikan. Niinpä nämä kaksi tekevät sopimuksen ja kuvaukset voivat alkaa. Elokuvan teko saa kuitenkin ikävän käänteen, kun henkilökunta alkaa mystisesti sairastumaan.

Tarina on tietenkin täysin absurdi. Kukaan ei voi olla huomaamatta sitä humoristista sävyä, joka hallitsee elokuvaa alusta loppuun. Siksi onkin ihmeellistä miten niin monet ovat syyttäneet Merhigea faktojen vääristelystä. Henkilö, joka syyttää ohjaajaa tästä asiasta on joko tietämätön tai anteeksiantamattoman huonon huumorintajun omaava henkilö.

Tarinaa ei ole yritetty tehdä faktapohjaiseksi (vaikka faktojakin löytyy runsaasti elokuvasta, kuten kahden henkilön katoaminen kuvausporukasta ja Murnaun pakkomielle elokuvaansa kohtaan), vaan kysymyksessä on ajatusleikki. Onnistunut sellainen, vieläpä.

Toinen ihastuttava elementti elokuvassa on alkuperäisen Nosferatun uudelleenfilmatut kohtaukset, joihin on saatu täydellinen tunnelma. Maskeeraajat ovat tehneet näyttelijöistä identtisiä alkuperäisten kanssa ja käsikäyttöinen kamera runttaa uskollisesti filmille nämä hämmästyttävät kohtausten pätkät. Visuaalisuutta ei voi muuta kuin ihastella. Ihminen joka ei asiasta suuremmin tiedä saattaisi helposti sekoittaa alkuperäisen materiaalin 2000-luvun versioihin. Tekninen ja taiteellinen toteutus käyvät siis käsi kädessä läpi elokuvan ja molemmat tukevat toisiaan juuri siinä määrin, että jälki on kerta kaikkiaan hienoa. Merhige on syystäkin tyytyväinen.

Kolmas ja sekin poikkeuksellisen hieno asia elokuvassa on näyttelijät. Malkovich on omassa elementissään sairaalloisen kunnianhimoisena ohjaajana ja Dafoe tekee Oscar-ehdokkuuden arvoisen suorituksen kammottavana Kreivi Orlockina.

Teksti: © 2001 Antti Honkala