Because I Said So on niin perinteinen romanttinen draamakomedia kuin olla ja voi. Yleensä tällaiset tusinatekeleet ovat aika harmittomia, tytöille/naisille suunnattuja nyyhkytyselokuvia, jotka on helppo ohittaa uhraamatta niille kahta ajatusta. Tällaisia elokuvia ei normaalisti viitsisi edes arvostella. Because I Said So´n synnit ovat kuitenkin niin raskaat, että pakko antaa vähän piiskaa.

Palataan siihen piiskaamiseen kohta. Selvitetään ensin vähän juonta, vaikka aika surkeaa kerrottavaa sekin on. Elokuvan keskiössä on toivoton sinkkuneiti Milly (Mandy Moore) ja hänen äitinsä Daphne (Diane Keaton), joka yrittää epätoivoisesti löytää miehen tyttärelleen, jolla on menneisyydessä ollut huonoa onnea vastakkaisen sukupuolen kanssa. Daphnen kautta Milly löytääkin lopulta kaksi ihastuttavaa miestä, Jasonin (Tom Everett Scott) ja Johnnyn (Gabriel Macht). Ongelmana on vaan se, että valinta kahden ihanan miehen väliltä on niin vaikeaa. Millyn ihmissuhdeongelmia on mukana selvittelemässä hänen kaksi siskoaan, Maggie (Lauren Graham) ja Mae (Piper Perabo). Hohhoijaa.

Elokuvateatterissa ainakin suurehkolla ryhmällä rouvia näytti olevan kovin hauskaa. En kyllä ymmärrä miksi. Because I Said so kuvaa naisia holtittomina ääliöinä, joiden elämän tarkoituksena tuntuu olevan miesten perään kuolaaminen, seksistä puhuminen kovaan ääneen kenkäkaupassa, alusvaatteiden vertailu ja keskinäinen nahistelu. Voi herranen aika. Sääliksi käy sitä naista, joka samaistuu näihin henkilöhahmoihin. Niin miehet kuin naisetkin ovat tässä elokuvassa täysin persoonattomia, pinnallisia ja vielä kaiken lisäksi harvinaisen tyhmiä.

Surullisinta tässä elokuvassa on kuitenkin nähdä, miten Diane Keaton, yksi amerikkalaisen elokuvan suurimpia ja osaavimpia naistähtiä, on alistettu tällaisen lattean ihmissuhdekatastrofin sivuosaan. Se kertoo omaa karua kieltään siitä, kuinka yli 50-vuotiailla naisnäyttelijöillä on Hollywoodissa melkein olemattomat mahdollisuudet saada mitään mielenkiintoista tai haastavaa roolia itselleen. Diane Keaton menee hukkaan tällaisessa surkeudessa.

Diane Keaton on silti ainoa asia, jonka takia tätä elokuvaa voisi kenellekään edes harkita suosittelevansa. Muuten näyttelijäsuoritukset ovat perus televisiodraamatasoa. Mandy Moore on kyllä nätti, mutta ei erityisen hauska, eikä hänestä hehku minkäänlaista persoonallisuutta. Lauren Graham ja Piper Perabo unohtuvat alikirjoitetuissa sivuosissa nopeasti. Tarinan miehet, Jason ja Johnny, ovat yksiulotteisia stereotypioita, joista luulisi olevan romantiikka kaukana. Ja hauskuus.

Kaikesta yllämainitusta huolimatta näillä elokuvilla on oma tilauksensa ja yleisönsä. Jos Diane Keatonin haaskaus ja mielikuvitukseton, yllätyksetön ja omaa genreään toistava käsikirjoitus eivät häiritse, niin kyllähän tästä elokuvasta saattaa pari hymyä irrota.

© Antti Honkala