Tyttö, joka vyörytti nordic noirin maailmalle, palaa katu-uskottavampana kuin koskaan uruguaylaisen kauhumaakari Fede Álvarezin tyylitajuisessa mutta tarinaltaan Stieg Larssonin rikosromaanien magneettista dekkariduoa geneerisemmässä Millennium-rebootissa. Lisbeth Salanderin synkeää, kovia kokenutta punk-kostajaa ovat vuodesta 2009 tulkinneet Noomi Rapace sekä Rooney Mara. Nyt Claire Foy sujahtaa elohopeamaisella muuntautumiskyvyllään antisosiaalisen superhakkerin ja Peppi Pitkätossun feministisen, lohikäärmetatuoidun vigilante-version varsikenkiin kuin silkkihansikas Elisabet II:n ylhäisen etäiseen käteen.

Marraskuussa 2004 äärioikeiston ja rasismin vastaista Expo-lehteä toimittanut Larsson saapui toimistolleen Tukholmassa, mutta pahaksi onneksi huomasi hissin olevan epäkunnossa. Voimme kuvitella, kuinka Larsson kirosi tuhlattua aikaansa ennen kuin puuskuttaen kapusi portaat seitsemänteen kerrokseen työpöytänsä ääreen.

Kansankodin kääntöpuolen mätäpaiseita puhkonut ja vähäväkisiä rakenteellisen korruption rattaissa puolustanut ristiretkijournalisti puski usein pitkää päivää röökin, roskaruoan ja kofeiinin voimalla. Kun Larsson saavutti seitsemännen kerroksen, hän oli jo niin kalpea, että kollegan piti hälyttää ambulanssi. Sekunneissa mies lyyhistyi maahan sydänkohtauksen kourissa. Larsson kuljetettiin sairaalaan, jossa yhteiskunnallisesti aktiivinen keskustelija ja kirjailija kuoli tunteja myöhemmin 50-vuotiaana.

Larssonia puhelimitse piinannut kustantaja kuitenkin tunnisti vihaisen, saavutetuista valta-asemistaan keinoja kaihtamatta kiinnipitäviä poliitikkoja ja yrityspomoja vasemmistosta pieksevän tiiliskiviromaanien trilogian potentiaalin, ja seuraavana vuonna saaga jo julkaistiinkin postuumisti. Edes kuivakan yksityiskohtaiset kuvaukset miljardien kruunujen mediamaailman myyräntyöstä katuineen, läppäreineen sekä närästävine kahvi- ja voileipäpausseineen eivät saaneet lukijoita laskemaan kirjoja käsistään.

Lain ja oikeudenmukaisuuden pyöröovissa vääryyksiä patologisesti oikovasta Salanderista, samoin kuin vielä keski-ikäisenäkin idealistisesta kohutoimittaja Mikael Blomkvistista, löytyy hengästyttävää omistautumisen ja samaistumisen imua, tosin eri syistä. Siksi ei yllätäkään, että tuottajat päättivät tarttua David Lagercrantzin viralliseen, Larssonin perikunnan valtuuttamaan itsenäiseen Millennium-jatko-osaan Se mikä ei tapa (2015), vaikka David Fincherin vuoden 2011 amerikkalaisadaptaatio The Girl with the Dragon Tattoo trilogian avausteoksesta ei kohtalaisesta menestyksestään huolimatta oikeuttanut 90 miljoonan dollarin hintalappuaan.

Miehet jotka vihaavat naisia käynnistyi strindbergiläis-bergmanilaisena, koleiden mielenmaisemien ja talvisten taustojen mysteerijännärinä mahtisuvun patruunan 40 vuotta aiemmin kadonneesta veljentyttärestä. Se mikä ei tapa vetää sen sijaan mutkat suoriksi adrenaliinilla sekä elintärkeillä ydinkoodeilla ahdetun toimintatrillerin tikittävään tahtiin, kun salaperäinen tekoälyspesialisti Frans Balder (Stephen Merchant) tempautuu NSA:n, Säpon, venäläismafian ja Silicon Valleyn teollisuusvakoojien kutomiin globaalin valvonnan ja takaa-ajojen juoniverkkoihin. Ylevät periaatteet hylkäävässä koodarikertomuksessa James Bond kohtaa #MeToo-kampanjan, ruotsalaisuudella ryyditettynä.

Käsikirjoittajakolmikko on järjestellyt Lagercrantzin palapelin radikaalisti uusiksi puhtaasti tyylin ehdoilla. Álvarezille Batman Beginsin (2005) vakavahenkiseen viittaan kietoutuva syntytarina on jäinen stunt-suora, jolla romuttaa ja räjäytellä näyttävästi kalustoa. Milloin Lisbeth pidättää hengitystään kylpyammeessa, milloin hän pahtaa Ducatin selässä pitkin järven pintaa. Suurimman osan ajasta syrjään sysätty Blomkvist (Sverrir Gudnason) pähkäileekin, mitä pirua hänen jatkuvasti pakosalla paineleva, queer-klubien neonvaloissakin viihtyvä on/off-lemmittynsä puuhaa.

Aiemmat kirjat ja elokuvat viljelivät tiedonmuruja Lisbethin suhteesta hirviömäiseen isäänsä, länteen loikanneeseen neuvostovakooja Alexander Zalachenkoon. Se mikä ei tapa esittelee uutena hahmona Lisbethin traagisesta menneisyydestä sysipahan kaksoissisko Camillan (Sylvia Hoeks), Grimmin saduista karanneen rikollisneron, joka on päättänyt pakata siskokultansa vakuumiin ja saattaa loppuun sen, mikä julmalta isukilta jäi kesken.

Jos lastenpsykiatrisen klinikan sänkyyn sidottu ja myöhemmin sadistisen edunvalvojansa raiskaama mutta samalla aivovaurioista äitiään hellästi hoivannut ja lahjoja jaellut Lisbeth on naisista briljantein, pelottomin sekä sähkötainnutinta takuulla luovimmin käyttävä, on Camilla sarjakuvamaisen liioitelluissa luonteenpiirteissään mustista seireeneistä kaunein ja kuolettavin.

Se mikä ei tapa toimii parhaimmillaankin poissaolon taiteena muistuttamassa siitä, mikä alkuperäisissä ruotsalaiselokuvissa- ja romaaneissa vetosi: kroonisen antiautoritaarinen asenne, altavastaajan asema sekä koukeroinen, hallitun hienovireisesti auki kiertynyt salailun ja suhmuroinnin historiallinen verivana. Vaikka Lisbethin mielen monimutkaista mekaniikkaa ja speksikieltä ei aina ymmärtänytkään, sirpaleista salapoliisityötä ja sosiaalisesti kömpelöä flirttiä Blomkvistin vanhan koulun terävävainuisen vahtikoiran kanssa seurasi silti syke tapissa.

Teksti: 2018 Samu Oksanen