Ensimmäisessä Rush Hour -elokuvassa poliisit Lee (Jackie Chan) ja Carter (Chris Tucker) yhdistivät voimansa ja kylvivät tuhoa Los Angelesissa, kun taas jatko-osassa kaverukset suuntasivat Hong Kongiin ajautuen taas ongelmiin.

Rush Hour 3:ssa osansa saa Eurooppa, kun iskuja, potkuja ja huonoja vitsejä tykittävä kaksikko suuntaa kulkunsa Pariisiin. Täällä olisi sitten tarkoitus päästä kiinalaisen rikollisimperiumi Triadin jalanjäljille, jonka vastuulla on muun rikoksen ohella Leen ystävän murha. Eli luvassa on se sama toimintakomedia kuin kahdella ensimmäiselläkin kerralla.

Vakavalle arvostelulle tässä ei varmaan ole sen suurempaa tilausta. Kaava on niin peruskauraa, että sen tapahtumat on suurin piirtein arvattu jo ennen kun elokuvaa on edes katsottu: luvassa on väkinäistä huumoria ja tappelua sopivassa suhteessa. Juuri muuta ei sitten olekaan, mutta harva muuta pyytääkään. Ei ollut kahdessa ensimmäisessäkään elokuvassa ja nekin upposivat kansaan kuin Joukahainen suohon. Ja niin uppoaa kolmaskin elokuva, sillä tässä ei ole sen enempää vikaa kuin edellisissäkään. Tai no ehkä vähän.

Juttu on nimittäin niin, että vanha kunnon Jackie Chan alkaa olla vanha. Vaikka yritystä on edelleen, totuus on se, että Chanin liikkeet alkavat näyttämään kankeilta, ja koreografiat ovat kaukana entisestä. Juoksukin näyttää jo vähän hassulta.

Ja jos Chan ei kanna tällaista elokuvaa niin kuka sitten? Chris Tucker? Ei todellakaan. Vaikka elokuvan noin 5000 vitsiin mahtuu muutama hauskakin gagi, on Tucker silti pääasiallisesti rasittavaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Hän on oman itsensä parodia, joka ei koskaan naurattanut.

Rush Hour 3 on edeltäjiensä tavoin kaavoihin kangistunut buddy-toimintakomedia, joka ei herätä paljoakaan tunteita suuntaan tai toiseen. Se on oman genrensä perusmättöä niin hyvässä kuin pahassakin. Se, miten mukaan pieniin sivuosiin on saatu mm. Roman Polanskin ja Max von Sydowin kaltaiset elokuvalegendat, on allekirjoittaneelle yhden sortin mysteeri.

Teksti: © 2007 Antti Honkala