Käsikirjoittaja-tuottajana tunnetun Aleksi Bardyn leppoisa seurantadokumentti presidentti Tarja Halosen valtakauden loppupäästä valottaa diplomatian (kömpelöä) luonnetta. Kiintoisia huomioita instituutiosta ja Halosesta itsestään tai herkullisia dokumentaarisia hetkiä on kuitenkin turhan niukalti.

Elokuva lupaa tarjota katsojalle “ainutlaatuisen näkökulman yhteiskunnallisen vaikuttamisen ylimmälle tasolle ja sen taakse.” Näkökulma on ehkä ainutlaatuinen, mutta ennen kaikkea periferinen. Nimittäin aina kun jotain on todella tapahtumassa, sulkeutuvat ovet kameroilta.

Oikeastaan tarjolla onkin näkökulma yhteiskunnallisen vaikuttamisen vierestä ja väleistä, koloista ja raoista. Rouva presidentti täyttyy odottavista tilanteista, jotka eivät purkaudu kunnolla. Eikä se haittaisi paljoa, jos materiaalia olisi kertynyt riittävän monipuolisesti kokoillan elokuvaan, mutta nyt dokumentti toistaa itseään. Puolentoista tunnin mitta on muutenkin dokumentiksi pitkähkö.

Halosen kaudella on kaivattu vahvaa johtajaa ja enemmän tekoja. Dokumentti osoittaa, että töitä tehdään, vaikkei se valtamediassa jatkuvasti näkyisi. Presidenttinä ei voi nousta barrikadeille, toteaa Halonen. Kun dokumentti ei itse juuri analysoi kohdettaan, ovat Kallion tytön pohdiskelut sen kärkiantia.

Pitkän kauden jatkuessa hänestä tulee “yhä enemmän presidentti ja vähemmän Tarja Halonen”. Dokumentin antaman kuvan mukaan Halosen diplomatia pohjaa muodollisuuden välttämiseen, äkkiväärään huumoriin, mutta myös tiettyyn määrään vaativaa kovaäänisyyttä. Tiuskivaksikin kutsuttu johtamistyyli vilahtaa dokumentissa ohimennen. Ihailevaa sävyä se ei murra.

Tarja Halonen on pidetty presidentti, jonka punainen tausta näkyi työssä selvimmin ihmisoikeus- ja kehityskysymyksien esillä pitämisessä. Heikompien puolustajana hän oli uskottava. Siksi tähän lempeäkätiseen jäähyväiskirjelmään olisi toivonut verevämpää yhteiskunnallisuutta, jopa niitä kammottuja vastakkainasetteluja.

Teknisesti Rouva presidentti on vaatimaton. Kaiketi Canonin still-kameroiden tuottama kuva on tökkivää käsivaraa ja niin kutsuttuja rolling shutter-vääristymiä on välillä häiritsevästi. Kerkko Koskisen musiikki on televisiotuotannoista muistuttavaa täytettä.

Teksti: © 2012 Aleksi Salonen