Roskisprinssi on häkellyttävän amatöörimäinen teos, jonka suurin heikkous on keskeneräinen ja hutiloiden kerrottu tarina. Raimo O. Niemen ohjaama nuorisoleffa perustuu Tuija Lehtisen samannimiseen romaaniin.

Elokuva kertoo helsinkiläisestä Jedistä (Jon-Jon Geitel), joka on tuore ja lahjakas ylioppilas ja kaikkea muuta kuin sinut menestyneiden vanhempiensa odotusten kanssa. Konservatiivisen opiskeluvalinnan sijaan Jed hyppää junaan ja päätyy ex tempore itäsuomalaiseen – kovasti Joensuuta muistuttavaan – pikkukaupunkiin, jossa nuorukainen on kuin kala kuivalla maalla.

Vastentahtoisena oppaana ja kiinnekohtana oudossa ympäristössä toimii kapinoiva papintytär, Lulu (Pihla Maalismaa). Monenkarvaisten työnhankkimisyritysten jälkeen Jed päätyy äreän roskakuskin (Heikki Silvennoinen) apupojaksi ja löytää majapaikan alkoholisoituneen vanhemman naisen (Kristiina Elstelä) luota. Vähitellen Jedin sliipattu runopojan charmi alkaa purra paikallisiin ihmisiin.

Suuria ongelmia löytyy muun muassa dialogista, joka on surkeudessaan ylivertaista. Huonous pistää kiemurtelemaan myötähäpeästä tekijöiden puolesta. Kenties karmeinta on Jedin ajatusääni päiväkirjaa kirjoittaessa. Repliikit ovat kauttaaltaan epäuskottavia ja kömpelöitä. Iso virhe on myös paikallisten uskottavan murteen puute.

Nuoret pääosanäyttelijät tulkitsevat roolinsa kesäteatterimaisella paatoksella, joka on omiaan nostamaan karvat pystyyn. Kokeneemmat konkarit sen sijaan ovat paremmin tilanteen tasalla ja pelastavat sen vähän mitä pelastettavissa on.

Itse tarina on keskeneräinen ja hutiloiden kerrottu. Lähtökohta ja teemat alleviivataan katsojalle heti kättelyssä, eikä minkäänlaista imua pääse syntymään. Elokuva on alusta loppuun kuin pannukakku, lässähdys tapahtuu heti alussa eikä nousua synny missään vaiheessa.

Roskisprinssi vertautuu vahvasti keväällä ensi-iltansa saaneeseen Elokuuhun, joka sekin kertoi itseään etsivästä helsinkiläisestä ylioppilaspojasta, joka ajautuu Itä-Suomeen ja kokee epätodennäköisen romanssin. Mutta siinä missä Elokuu tavoitti kerronnallaan jonkinmoisen realismin tason, Roskisprinssi jää haahuilemaan epäuskottavuuden suohon.

Kenties tekijät ovat pyrkineet tiettyyn satumaisuuteen, mutta lopputulos on vain kömpelö ja tyylirikkoinen. Roskisprinssin maailmassa asioita tapahtuu vailla sen kummempaa logiikkaa tai niiden painoarvon pohtimista. Vähänkään aikuisempaan ja kriittisempään makuun se ei sovi. Elokuvalla on matala ikäraja, mutta runsaan kiroilun ja vaikeiden teemojen vuoksi – vaikka ne jäävätkin vaille syvällistä käsittelyä – se ei oikein sovellu pienemmille lapsille.

Täytyy ihmetellä minkälaisen laadunvalvontaseulan lävitse Roskisprinssi on päässyt ennen levitystään pujahtamaan vai onko sellaista edes ollut. Lopputulos on yllättävän amatöörimäinen. Elokuvaa voi suositella vain joensuulaisille ja muille pohjoiskarjalaisille, jotka saavat ihastella tuttuja paikkoja ja kasvoja. Muilta osin kokemus jää vaivaannuttavaksi.

Teksti: © 2011 Niilo Korhonen