MM-ottelu Apollo Creediä vastaan päättyy pistetappioon ja vakavan silmävamman saanut Rocky Balboa päättää jättää nyrkkeilykehät ja aloittaa uuden, normaalin elämän. Hän menee naimisiin tyttöystävänsä Adrianin kanssa, ostaa asunnon ja auton ja ottelupalkkion huvetessa alkaa etsimään työtä. Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan. Työtä kouluttamattomalle Rockylle löytyy sangen niukasti ja pikkuhiljaa alkaa miehen veri vetää takaisin nyrkkeilykehään. Ja kun Apollo haastaa Rockyn uusintaotteluun, on homma selvä.

Stallonen ensimmäinen Rocky -elokuva vuodelta 1976 oli melkoinen menestys ja se nappasi itselleen kolme Oscaria (paras elokuva, käsikirjoitus, leikkaus), joten kysyntää jatko-osalle siis oli. Tällä kertaa Stallone hoiti käsikirjoittamisen lisäksi myös ohjauksen – eikä lainkaan huonosti.

Mukana elokuvassa ovat ykkösosastakin tutut Carl Weathers (Apollo Creed), Talia Shire (Adrian, Kummisetä -trilogia), Burt Young (Paulie) sekä Burgess Meredith (Mick), joka äityy elokuvan selvästi parhaimpaan roolisuoritukseen Rockyn vaativana ja vihaisena valmentajana.

Elokuvan ensimmäinen tunti on hienosti tehty ja syventää Rockyn tarinaa. Kuinka vaikeaa on elää ilman koulutusta ja työtä, kun ainoa mitä osaa tehdä on vetää toisia turpaan ja ansioluettelossa saavutuksena on vain hävitty MM-ottelu. Mikäli elokuva olisi tehty samaan malliin loppuun saakka, olisi se noussut kenties jopa pienoiseksi klassikoksi.

Mutta. Valitettavasti sinänsä hieno ja hyvin rakennettu tarina pilataan kliseemäisyyksillä. Rockyn juoksulenkki halki Philadelphian satojen ihmisten juostessa hänen perässään on suorastaan ärsyttävän yliampuvaa, mutta kaiken kruunaa MM-ottelun ratkaisuhetket. Miksei tällaisia elokuvia tehdä koskaan ennalta-arvaamattomammin?

Elokuva ei onnistu nousemaan ykkösosan tasolle, vaikka potentiaalia olisi ollut vaikka kuinka paljon. Mutta tällaisenaankin se kannattaa katsoa mikäli sattuu olemaan nyrkkeilyelokuvien ja lihaksikkaiden miesten ystävä.

teksti: © 2002 Kari Glödstaf