Painovoimaa pilkkaavat kampaukset, teinejä kostuttavat kitarasoolot ja sukupuolirooleille kotkottaneet vaateparret ovat erottamaton osa 1980-luvun sankarimetallia. Lukuisten parodioiden kohteena olleet yleisöjen huudattajat eivät ole tälläkään kertaa vakava asia. Rock of Ages on talouspoliittisesti virittynyt, kepeänpuoleinen musikaali.

Adam Shankmanin ohjaus nojaa vahvasti sekalaisen seurakunnan piirteitä nauttivan Occupy Wall Street –liikkeen kokoaviin pääajatuksiin. Usein George W. Bush nuoremman hallintoon yhdistettävän dollariahneuden ja ääriuskonnollisuuden äpärälapsea tosin läpsäistään enemmän tunteella kuin järjellä.

Fiktiolle voi aina suoda faktuaalisia vapauksia. 1980-luvusta lienee sen verran rutkasti aikaa, että on näemmä kohtalaisen ongelmatonta väittää rock-musiikin olleen viimeinen Yhdysvaltoja yhdistänyt aito musiikkisuuntaus. Elokuvan avauskohtauksessa kertosäkeeseen yhtyvät niin juoksuhautojen veteraanit kuin perhepäiväkotien tenavatähdet.

Voitontavoittelu, herkullisen limainen manageri (Paul Giamatti) ja suuret egot tuhoavat tunteen palolla luodut klassikobändit. Himpun verran pistävästi oikeastaan ainoa selkeästi ei-valkoiseksi profiloituva merkittävä naama astuu kuvaan, kun päähenkilöiden lattea alamäki alkaa. Tummahipiäinen Justine Charlier (Mary J. Blige) ei ideaaleista välitä, hänen ohjenuoransa on taalojen tahto ja pinnan myynti. Vaikka rock periaatteessa kuvataan Jenkkilandian yhteiseksi asiaksi, on se leimallisesti juuri valkoisten musiikkia.

Ilmiöön nimeltä poikabändit suhtaudutaan osin huvittuneesti, osin vihaisella kiihkolla. Tanssi-askelilla keimailevat räpäyttäjistä vedetään luotisuora viiva itsensä myymiseen. Journeyn Any Way You Want saa kunnian edustaa kaikkea sitä pahaa, jonka kaupallisuus musiikkiin tuo. Rock-musiikkihan tunnetusti on todellista undergroundia.

Rakkauden ja rahan kaksintaistelu on viestinä sataan kertaan nähty ja tällä kertaa myös toivotun kokonaistulkinnan kannalta ongelmallinen. Imelän poika-tapasi-tytön –lirutuksen soidessa encorena, ei voinut olla ajattelematta rock’n rollin rappiota. Kuin vahingossa Rock of Ages toteaa rockin menettäneen sen kaiken, jonka merkitystä parituntinen elokuva katsojalle huutaa. Kapina, pelko ja uhka ovat poissa, tilalla ovat isot areenat ja keski-ikäisille sopivat kertosäkeet.

Itse rock-kulttuurista annettu kuva jää lopulta pehmeäksi. Monin paikoin totaalisen pliisun nuorisoromanssin kehystämä ajankuva kierrättää kliseitä kuin Spinal Tap ikään. Viina virtaa ja alkoholismiin viitataan, mutta AA-kerhon kokouksissa ei piipahdeta. Huumeita ei näy. Täysin nuupahtanut rakkaustarina ei aina ilmeisesti nappaa tekijöitäkään, sen verran usein nominaalinen pääosapari häipyy kuvioista.

Rock of Ages lainaa lukuisia elementtejä reilun vuosikymmenen takaisesta Almost Famousista, mutta siitä puuttuu kaikki esikuvansa karisma ja rohkeus. Siinä missä Cameron Crowen rakkauskirje faniudelle ja 70-luvun musiikille lämmittää nostalgisuudellaan, on Shankmanin näkemys kuin pari hittiä leiponeen nahkahousuremmin kelvollinen best of –levy.