Jos kuvittelit, ettei elokuvavuosi voisi enää viimeisillään pahentua Terminalin ja Gottin pohjanoteerauksista, arvaapa uudelleen. Mikä kumma saa läsnäolollaan tusinatuotostenkin tasoa kohottavat tähtinäyttelijät tarttumaan käsikirjoituksiin, joiden valkokangaskäsittelyn jälkeen katsojakin kaipaa terminaalihoitoa? Sitä sopii kysyä myös Robin “Who” Hoodin kohdalla.

Kuinka monta filmimuunnelmaa osaat nimetä englantilaisen kansanperinteen balladien legendaarisesta lainsuojattomasta, toivon symbolista, joka iloisten veikkojensa kanssa ryösti rikkailta ruokkiakseen köyhiä, eli tasoitti keskiajan kehnoa tulonjakoa?

Douglas Fairbanksin mykkä miekkamies (1922); Errol Flynnin pilkettä ja jaloja aatelisperiaatteita Technicolor-klassikon leiskuvassa lincolninvihreässä tuikkiva saksisissi (1938); Disneyn antropomorfiset eläinhahmot (1973); Sean Conneryn ja Audrey Hepburnin ikääntyneiden Robinin ja Marianin jälleennäkeminen (1976); varkaiden – ja hiusmallien – ruhtinas Kevin Costner (1991); Mel Brooksin camp-henkisen parodian hassuhermoa hivelevät sukkahoususankarit (1993); Rikhard Leijonamielen lojaali, realistisemmassa reissussa rähjääntynyt sotaratsu Russell Crowe (2010).

Jokainen sukupolvi saa siis kaiketi sellaisen huppupään kuin se ansaitsee, nykyinen Nälkäpeli-nuoriso Urban Outfittersin tikatussa nahkaloimessa ja bandana-huivissa polttopulloja barrikadeilla paiskovan charmantin samppanjasosialistin. ”Tämä ei ole tuntemasi iltasatu, joten unohda historia. Unohda kaikki, mitä luulet tietäväsi”, kehottaa Veli Tuckin (Tim Minchin) joviaalin huovuttajahipin kertojanääni katsojaa televisioveteraani Otto Bathurstin (Black Mirror, Peaky Blinders) esikoispitkän saatesanoissa.

Elokuva esittelee Robinin (Taron Egerton) Loxleyn kartanon seikkailuja ja romantiikkaa janoavana lellilordina, joka revitään sievän ja sähäkän mielitiettynsä Marianin (Eve Hewson) luota ristiretkeläiseksi Pyhälle maalle, operaatio Aavikkomyrskyn eksoottiseen esinäytökseen. Käsivara seuraa jousiampujien pelastusjoukkoa Lähi-idän rauniokujien kuumuudessa ja kuivuudessa nuolien sinkoillessa ympäriinsä. American Sniperin tai The Hurt Lockerin rynnäkkötulta tottelevat kohtaukset kertovat, ettemme todellakaan ole enää Sherwoodin majesteettisessa metsässä.

Verenvuodatukseen päättyvä väijytys passittaa uskonsodissa radikalisoituneen Robinin sairaankuljetuslaivalla takaisin kotiin, jossa verojen ja muiden sotarasitusten kuivattama kaivosproletariaatti jonottaa soppaa köyhyydessä ja kurjuudessa. Kovettunut nuorukainen saa huomata Nottinghamin häijyn sheriffin (Ben Mendelsohn) anastaneen maansa, kuten myös Marian-neitonsa löytäneen uuden paikkansa Puna-Willin (Jamie Dornan) kainalosta ja kapinapirrasta.

Feodaalisesta sortovallasta suivaantunut naamiosankari alkaakin koota vastarintaa Orson Krennicin uusfasistisessa päällyspalttoossa muslimivastaista retoriikkaa pudottelevaa Göbbelsiä sekä korruptoitunutta kardinaalia (F. Murray Abraham) vastaan, mentorinaan kaukomailta mukaan tarttunut mauri ”Pikku John” (Jamie Foxx).

Anakronistisesta säännönmukaisuudesta piittaamatta Bathurst sekoittaa täytteen kiitospäivän välimerelliseen steampunk-kalkkunaansa Karate Kid-harjoitteista, hidastetuista Matrix-manöövereistä, Ben-Hurin valjakkoajoista kolareineen ja kierähdyksineen sekä The Wolf of Wall Streetin ylettömistä uhkapeli-iltamista viimeisimmän muodin mukaisine juhlijoineen. Vaikka toiminta onkin heikosti rajattua ja valaistua hakkelusta sameiden värisävyjen sekä selittämättömien leimahdusten keskellä, vasemmisto-orientoitunut viesti välittyy silti poikkeuksellisen selväpiirteisenä.

Kommunismin eetosta kovaan ääneen kotkottava komeus valellaan vielä ikuisen kadotuksen rikin- ja tulikivenkatkuisin kauhukuvin, joilla ahne, tekopyhyydessään irvokas katolinen kirkko pelottelee kristityt alamaiset kuuliaisiksi sekä maalliselle että hengelliselle esivallalle. Syyttävä sormi osoittaa kristillisille nöyryyden ja vaatimattomuuden ihanteille niskojaan nakkelevaan eminenssiin, kasvojenkohotusta kaipaavaan äitikirkkoon Roomassa.

Kuten kunnon supersankarin syntytarinaan kuuluu, sheriffin pohjaton julmistelu paljastuu pappien pahoinpitelemän orpopojan patoumaksi; Johnia taas ajaa kostamaan henkilökohtainen menetys, oman pojan teloitus isän silmien alla. Merkityseltään motiivit tosin ovat yhdentekeviä, eikä uhkarohkea mauttomuus Kansainyhteisön aksenttikimaran tai Banksyn katutaidetta Baz Luhrmannin barokkiestetiikkaan parittavan tuotantosuunnittelun kanssa kanna kovin kauas, kun ohjaus epäonnistuu johtoajatuksen kannattelussa.

Robin Hood tullaan todennäköisesti tuomitsemaan aikakirjoissa yhtenä vuoden 2018 huonoimmista ja hoopoimmista tekeleistä, josta ei ole sulaksi kenenkään hattuun, varsinkaan Rayn ja Amadeuksen arvostettujen Oscar-näyttelijöiden rooliluetteloon. Mutta oppirahat ne on Bathurstinkin syntivuorollaan maksettava.

Suunnaton sääli vain, että tekijät oikeasti olettavat milleniaalien mielivän opiskelijaprotestien anarkiaa Assassin’s Creedin videopeliliikkein ja -leikkauksin Guy Ritchie-tyyliin. Ainoa keino modernin maailman futuristisen fantasiamenneisyyden pokerinaamaisen menon edes siedettäväksi läpi-istumiseksi on noudattaa metatason pikkunokkelaa neuvoa ja kitkeä mielestä kaikki aiemmat versot julkisen omistusoikeuden vuoksi elokuvahistoriankin vanhimpiin lukeutuvasta tarinatammesta.

Teksti: 2018 Samu Oksanen