Kohteliaat karhuherrat ovat makean mannansa ansainneet. Mikki Hiiri-tehtaan klassikkoanimaatioiden live action/CGI-rebootien imussa ilmestyvää Risto Reipasta ja Nalle Puhia ei pidä nimestään huolimatta sotkea elämäkertadraamaan Goodbye Christopher Robin (2017), joka koherentisti käsitteli Nalle Puhin menestyksen rasittaman ja uuden julkkiskulttuurin riepotteleman Christopher Robin Milnen katkeria välejä itsekeskeiseen isäänsä, kirjailija A. A. Milneen.

Hupsun hunajamahan elämänviisauksien lämpimään nostalgiaan luottava Marc Forster kuvittelee identiteetittömässä hybridissään sitä vastoin 1950-luvun alun maagisen Lontoon, jonka savusumussa aikuinen Risto (Ewan McGregor) kiihdyttää hyvää vauhtia kohti työuupumusta, hermoromahdusta ja avioeroa. Samaan aikaan Nasu, Tikru, Pöllö sekä Puh vaeltavat eksyneinä Puolen hehtaarin metsän melankolisiksi muuttuneilla mannuilla kuin Beckettin nukkavierut klovni-kulkurit Vladimir ja Estragon tragikomediassa Godota odottaessa – ihmetellen, miksi nuori Mestari Risto hylkäsi rakastamansa lelueläimet, eikä ole enää puolustamassa pehmoystäviään möhköfanteilta.

Luultavasti lastenkirjallisuuden katkeransuloisinta katkelmaa – tarinakokoelmasta Nalle Puh rakentaa talon (1928) – kuvittavassa avauskohtauksessa sisäoppilaitokseen suuntaava Risto jättää teekutsujen myötä jäähyväiset lapsuutensa metsäkaartille. Koskettavan kaunis montaasi käy tästä eteenpäin pikakelauksella läpi käännekohdat, jotka muokkaavat huolettomana kirmaavasta pojasta pessimistisen, Evelyn-vaimoaan (Hayley Atwell) ja pientä Madeline-tytärtään (autuaan ujostelematon Bronte Carmichael) toistuvasti laiminlyövän surkusäkin: isän kuolema, taistelut sotatantereilla sekä paineet kollegoiden irtisanomiseksi saavat viattomuuden suomut putoamaan kululeikkaajan silmiltä.

Vaikka Puh antiikkisine apujoukkoineen putkahtaakin murjottajien kuhisevaan metropoliin puunkolosta ja päinvastoin, tuttu itätuuli Risto Reippaassa ja Nalle Puhissa puhaltaa: pelastaakseen sielunsa sekä säilyttääkseen perheensä ja avioliittonsa talon flanellipukuisen isännän on tavoitettava kadonnut paratiisi, muistutettava itseään mielikuvituksen voimasta, opittava jälleen, kuinka elähdyttävää voikaan olla lennättää leijaa, tai tässä tapauksessa punaista ilmapalloa. Laimeammin tuloksin Maija Poppasen (1964) Disney-reseptillä on lääkitty esimerkiksi Hookin ja Riiviö-Fredin vuoden 1991 sätkiviä seikkailuja.

Vielä 30 vuoden jälkeen Jim Cummings löytää yhä tuoreita tapoja tuoda esiin antropomorfisen mesikämmenen yksinkertaisen huoleton mutta herkän rehellinen tao-luonne. Kun Risto pyytää Puhia olemaan vähemmän puuhakas, pörröinen sanaseppo huokailee sukkelaan ”Puh-akas”. Vanha sielu välittyy myös Brad Garrettin äänestä: nostattaviin julistuksiin ei kukaan voisi annostella alakuloa Ihaata paremmin. Koskaan ei kovan onnen aasi ole naurattanut yhtä paljon ääneen kuin kuuluttaessaan runonsa lakoniseksi loppukaneetiksi: ”Jos joku tahtoo taputtaa, nyt on sen aika.”

Vaikeinta on keksiä, kenelle elokuva elämän eksistentiaalisesta väliintulosta on oikeastaan suunnattu. Teemoiltaan turhan tummana lapsille ja slapstick-kujeillaan liian lystikkäänä aikuisille kokonaisuus kapinoi hektistä zeitgeistia vastaan kurjalla, kummallisella joutomaalla, josta herkimmät poimivat painajaisten aineksia uniinsa. Jopa tarinan sisäinen logiikka lipsuu tyylien vuoristoradalla. Ikään kuin hirtehinen absurdisti Eugène Ionesco olisi sovittanut Pipsa Possun valkokankaalle.

Saksalainen Forster niitti ensimmäisen kerran mainetta Monster’s Ballin raadollisella ihmiskuvalla 17 vuotta sitten. Ohjaajan monipuoliseen ansioluetteloon mahtuu niin väkevää ja värikästä romaaniadaptaatiota (2007) Khaled Hosseinin Leijapojasta kuin Quantum of Solacen (2008) henkilökohtaista kostoa otsa rypyssä jurnuttavaa Bondia, fantasiaa unohtamatta. Maaginen realismi pelasti Finding Neverlandin (2003), jonka naruista yli 50 ohjaajaa kieltäytyi, kun taas World War Z:n (2013) zombikauhu vyöryi katsojien päälle 540 miljoonan dollarin edestä ympäri maailman.

E. H. Shepardin alkuperäistä piirrosjälkeä myötäilevistä kuvakirjakompositioista piirtyy täsmätunnelmien tukala perhekonflikti satukontekstiin sijoitettuna. Puhuvien brittikontioiden kommellusten keskinäisessä painissa Paddingtonit (2014 ja 2017) vievät kuitenkin voiton Risto Reippaasta ja Nalle Puhista. Puhin pastoraalitradition auringonpaisteessa tätä toki saattoi odottaakin.

Teksti: 2018 Samu Oksanen