Sanotaan, että yksikään hyvä teko ei jää rankaisematta. Lähtien 60- ja 70-lukujen läpimurtorooleistaan Sergio Leonen spagettiwesternien vaiteliaana, sikari suupielessä ponchoon pukeutuvana palkkionmetsästäjänä ja Don Siegelin aloittamien Likainen Harry-elokuvien kovaotteisen tylynä poliisitarkastajana on 89-vuotias Clint Eastwood omistanut massiivisen uransa kysymykselle, mikä tekee todellisen sankarin?

Kukapa ei haluaisi pitää energisestä elokuvaikonista, jonka vanhakantaisen karheaan viehätykseen sekä kameran edessä että takana voi luottaa kuin uutteraan ja uskolliseen työjuhtaan. Ikihonka kukoistaa puolustaessaan pientä ihmistä epäpäteviä instituutioita vastaan, niin sheriffin tähden taakse suojautuvilta sadisteilta, liittovaltion vehkeilyiltä kuin presidentillisiltä kieroiluiltakin, eli "väärän miehen" väsymättömältä vainolta vallan väärinkäyttäjien eduksi. Uutukaisen kera timanteista mainittakoon Armoton (1992), Menneisyyden ote (2003), Changeling (2008) sekä aivan aliarvostettu Sully (2016). Kelvollisiksi tekeleiksi periamerikkalaisesta teemasta yltävät vielä Rajaton valta (1997) ja Pahin rikos (1999).

Vauhtiin päästyään saattaa lahjakas tarinankertoja silti Simpsonien ukin lailla torkahtaa kesken kaiken, kuten tosielämän kokeellinen junajännäri 15:17 Pariisiin ja The Mulen sukupolvistereotypiassaan tahattoman hauska harhalaukaus huumekuriirista todistivat tuplasti vuonna 2018. Hulkin herkällä kouralla kiistanalaisia korvatillikoita vuoroin vasemmalle ja oikealle jakelevalla Eastwoodilla piisaa edelleen petrattavaa poliittisen sanoman tarkassa, hienosäädetyssä kohdentamisessa.

Moni muistanee Atlantan vuoden 1996 kesäolympialaisten sinivalkoiset urheilusaavutukset. Vaan entä militantin abortinvastustaja ja terroristi Eric Rudolphin, jonka kolme kotitekoista putkipommia 27. heinäkuuta katkaisivat kuhisevan isäntäkaupungin kansainvälisen rauhan ja ystävyyden karnevaalin? Tai kisakonsertin aikana AT&T:n tunnollisena turvavartijana työskennelleen Richard Jewellin, jonka naureskeltu virkainto säästi kohtalokkaana iltana Centennial Parkissa satoja, ellei jopa tuhansia ihmishenkiä?

Kaksi kuoli, ja yli sata muuta loukkaantui iskussa. Ja kuitenkin valpas Jewell (Paul Walter Hauser), joka löysi epäilyttävän laukun penkin alle piilotettuna, soitti useita hätäpuheluita ja patisteli uteliaita loitommalle, oli ehdottomasti sankari, ei epäilystäkään. Vahinko vain, että silkasta kutsumuksesta ihmisiä suojellut ja palvellut peräkammarin naiivi partiopoika-aikuinen sopi pykäliä rakastavana, poliisiksi epätoivoisesti pyrkivänä pelastajana "turhautuneen valkoisen miehen" psykologiseen tekijäprofiiliin. Suuremmassa kuvassa kummittelivat niin Ruby Ridgen ja Wacon veriset piiritysfiaskot kuin TWA:n lennon 800 tunaroitu, ratkaisematon turmatutkinta. FBI eteni nopeasti, sillä sama ei saanut toistua.

Kolmessa päivässä mediahuomiosta kiusaantuneen juhlakalun kuuluisa vartti suitsuttavien kiitosten kansainvälisessä valokeilassa vaihtuu viattoman kaulusta kuristavaksi ajojahdiksi. Omahyväisen agentin vinkistä lehdistö valjastaa Jewellin olemuksen, elintavat ja menneet virheet parjaavaksi raportiksi kotoperäisen terrorismin huomiohakuisesta "yksinäisestä sudesta".

Syvän etelän ylipainoinen ja sosiaalisesti kömpelö kaveri asuu äitinsä Bobin (Kathy Bates) kanssa, keräilee aseita ja omaa historiaa toimivaltuuksien ylittämisestä ojennettuaan opiskelija-asuntolan kaljoittelevia räkänokkia tien tukkeeksi parkkeeratusta autosta. Lain ja järjestyksen abstraktilta kunnioitukseltaan Jewell ei edes kykene laittamaan kampoihin "kollegoilleen", vaan vetäytyy neljän seinän sisälle. 

Kyyniset FBI-agentit sekä mustan mediasirkuksen verikoirat ristille raahaava Richard Jewell jatkaa suoraviivaisen väkevänä ja noir-valaistuna henkilötutkielmana Hollywoodin auktoriteettiongelmaisen veteraaniohjaajan viime vuosikymmenen libertaarista julkaisusarjaa jenkkiläisten jokamiesten nopeasta toiminnasta ja sinnikkäästä siviilirohkeudesta räjähtävissä tilanteissa. Valhetodellisuudessaan Robert Muellerin Venäjä-tutkintaa ja Nancy Pelosin allekirjoittamia virkarikossyytteitä demokratiaa horjuttavaksi noitavainoksi haukkunut Trump varmasti riemuitsee republikaaneja pitkään äänestäneen Eastwoodin lemmikkiprojektista. Totuudenvastaista aikaa hereille ravisteleva moraliteetti tosin pitäytyy enimmäkseen Marie Brennerin Vanity Fair-artikkelin faktoissa.

Koska taiteilijan tulkintaoikeudesta ja luovasta vapaudesta on tullut elokuvamarkkinoiden kohuttua kulutustavaraa, on tositapahtumiin perustuvan draaman vaarana, ettei katsoja voi koskaan varmaksi tietää, mikä osa tarinasta on täysin keksittyä. Paikallisaviisi The Atlanta Journal-Constitutionin tarkkavainuinen rikostoimittaja Kathy Scruggs (Olivia Wilde) tuskin olisi alentunut tarjoamaan seksiä vastineeksi sisäpiiriskuupista, vaikka baarissa olisikin istunut tai tyynyllä maannut Mad Menin Jon Hamm fiktiivisen FBI-hätyyttelijä Tom Shaw'n häikäilemättömässä hahmossa.

Ei ainakaan, mikäli morfiinin akuuttiin yliannostukseen 2001 menehtyneen reportterin entisiä työtovereita on uskominen. Tuhannen lasertähtäimen poliittinen painajaisballadi hiukan hönöön "Michelin-ukkoon" kohdistetusta nöyryytyksestä sekä brutaalista epäoikeudenmukaisuudesta saattaakin tuntua tekopyhältä Troijan hevoselta tahratessaan paitsi Scruggsin, myös menestyvien naisjournalistien yleistä mainetta.

Toteutuksessaan Eastwood luottaa jälleen henkilövetoiseen minimalismiin. Vankka ajankuva näkyy ja kuuluu "Macarenaa" myöten tunnistettavana, eikä erinomainen roolitus petä tälläkään kertaa. Hauserin valinta altruistiseksi hylkiöksi paljastuu varsinaiseksi neronleimaukseksi, mitä ilman varoittava tarina latistuisi nillittämiseksi olosuhteiden hiljaisen uhrin heikkoudesta 24/7-uutissyklissä. Huomion Hauser varasti jo robusteissa pikkurooleissa I, Tonyan (2017) tomppelina henkivartijana, joka pelti paljaana sipsejä rouskutellen suunnitteli liikkuvan auton takapenkiltä taitoluistelija Nancy Kerriganin kansallisen pahoinpitelyskandaalin 1994, sekä BlacKkKlansmanin (2018) hetulaa heittävänä natsina.

Raivoisana ratsuväkenä lempeän jätin armeliaaksi avuksi ja myötätuntoiseksi tueksi rientää asianajaja Watson Bryant (Sam Rockwell), joka pelkää terrorismia enemmän hallitusta. Videopelien ja Snickers-patukoiden äärellä Bryant yrittää patistaa lapsenmielistä Jewelliä oikeutettuun vihaan, itseluottamusta uhkuvaan puolustukseen pilkan ja halveksunnan paskamyrskyssä. Batesin sydäntäsärkevästi kuljettama äidinrakkaus kelpaisi kenelle vain. Bobi huolehtii ja neuvoo parhaansa mukaan, koska toivoo kauan kärsineelle pojalleen onnea ja menestystä elämässä.

Vaikka Jewelliä ei koskaan syytetty rikoksesta, kesti kohtuuttoman pitkään ennen kuin Rudolphin tunnustus lopulta puhdisti liatun nimen. 44-vuotiaana diabeteksesta sekä munuaisten pettämisestä aiheutuneisiin komplikaatioihin 2007 kuollut Jewell ei voi enää kommentoida Eastwoodin steinbeckiläistä elokuvaversiota kokemistaan kauhuista, kuten ei myöskään Scruggs. Totuuden ja tarkoituksen välissä Richard Jewell kuitenkin nostaa tervetulleita kysymyksiä tiedotusvälineiden vallasta ja vastuusta.  

Teksti: 2020 Samu Oksanen