Amerikkalainen lännenelokuva sai kauan kaipaamansa piristysruiskeen 1920-luvun alussa, kun James Cruzen ohjaama Karavaani (1923) osoittautui suurmenestykseksi niin kriitikoiden papereissa kuin lippuluukuillakin. Karavaanin menestyksen myötä myös muut studiot alkoivat sijoittaa lännenelokuviin. Ensimmäisten joukossa kisaan ehti Fox, joka otti aiheekseen lännen rautatien rakentamisen. Ohjaajaksi kiinnitettiin lännenelokuvilla uransa aloittanut ja runsaasti nimeä saanut monitaituri John Ford.

Rautahepo on kertomus unelmasta ja sen toteutumisesta. David Brandon haaveilee mantereen yhdistävästä rautatiestä. Hän lähtee matkalle kartoittamaan mahdollisuuksia hankkeen toteuttamiseen, seuranaan poikansa Davy. Matkalla intiaanit hyökkäävät heidän kimppuunsa ja vain Davy selviää hengissä. Vuosien saatossa isän unelmista tulee totta ja Davyllakin tulee olemaan tärkeä rooli lännen rautatien rakentamisessa.

Fordin kuuluisin mykkäelokuva ei ollut mikään pieni tuotanto, olihan sen tarkoitus lyödä Karavaani laudalta jokaisella osa-alueella. Niinpä kuvausryhmä matkusti Nevadaan aidoille tapahtumapaikoille, rooleihin kiinnitettiin oikeita intiaaneja sekä rautatietyöläisiksi irlantilaisia ja kiinalaisia – aivan kuin oli ollut kuusi vuosikymmentä aiemminkin. Loppukohtausta varten hankittiin vuoden 1869 tapahtumissa mukana olleet veturit. Kaiken kaikkiaan Fox sijoitti Rautahepoon miltei puoli miljoonaa dollaria, joka oli suuri summa varsinkin lännenelokuvista puhuttaessa.

Itse tarina on kuorrutettu toiminnalla, huumorilla sekä ripauksella romantiikkaa. Kokonaisuus ei kestä kuitenkaan aivan täysin koossa, sillä toisinaan tuntuu, että Ford on halunnut ottaa mahdollisuudestaan kaiken irti ja niinpä elokuva sortuukin paikoin yliyrittämiseen. Mukana on niin biisoninmetsästystä kuin karjanajoakin, vilahtavatpa elokuvassa myös Buffalo Bill, Wild Bill Hickok sekä Abraham Lincolnkin. Varsinkin kaksi ensin mainittua henkilöä olisi voinut jättää huoletta pois, sillä heillä ei ole elokuvalle mitään tärkeää annettavaa. Myös romanssiviritelmät tuntuvat turhalta, sillä elokuva olisi toiminut ilman niitäkin.

Hieman yllättäen Fox ei palkannutkaan menestymisen takaamiseksi ketään tähtinäyttelijää, vaan tuntemattoman George O’Brienin (1900-1985). O’Brien, entinen nyrkkeilymestari oli työskennellyt elokuvien parissa vasta pari vuotta. Hän oli aloittanut kameramiehen avustajana, josta oli sittemmin edennyt stuntiksi ja sitä kautta sivuosiin. Rautahepo oli hänen orastavan uransa suuri käännekohta. O’Brienistä tuli yksi mykkäelokuvan suurista tähdistä, jonka suosio jatkui aina äänielokuvan läpimurtoon saakka. 1930-luvulla hän jumittui B-westerneihin ja ajautui pikkuhiljaa mitättömiin sivuosiin. Nykyään häntä ei juurikaan muisteta muusta kuin Murnaun Auringonnoususta (1927).

Foxin luottamus palkittiin, kun Rautahepo osoittautui valtavaksi taloudelliseksi menestykseksi. Vaikka Ford olisi voinut hyvinkin jatkaa lännenelokuvien parissa, ei hän kuitenkaan halunnut leimautua pelkäksi western-ohjaajaksi, joten hän palasi draamojen ja komedioiden pariin. Seuraavan lännenelokuvansa Ford ohjasi kahden vuoden päästä, mutta Kolme huonoa miestä epäonnistui kaupallisesti pahoin, eikä Ford tehnyt tämän jälkeen uutta westerniä ennen vuoden 1939 Hyökkäys erämaassa –klassikkoa.

teksti: © 2008 Kari Glödstaf