Heitä huristelee kaikkialla liikenteessä. Mikäli et ole mekastavaan mulkoilijatyyppiin kertaakaan törmännyt, onnittelut, olet itse se ajattelematon mäntti: omasta mielestään ainoaa oikeaa ajotapaa edustava, vetoketjuetiketin tunteva valiokuljettaja, joka sappea suupielestään valuen pui nyrkkiään tai heristää keskisormeaan edellä mateleville mamiksille tai takapuskurista muina mikahäkkisinä uskaliaaseen Spa-ohitukseen kiihdyttäville. Välit kiinni, siskot ja veljet!

On ostoskärryraivoa, laturaivoa, someraivoa ja viimeisimpänä maskiraivoa, mutta ratin takana mukavankin kaverin persoona muuttuu sataprosenttisella varmuudella paskamaisemmaksi, kun ympäröivä peltihäkkyrä häivyttää erirytmisyyttä rekisteröivät aistit. "Hakaniemen harmaaksi puuduttajaksi" tituleerattu suosikkikirjailija Miika Nousiainen oli havainnossaan totuuden äärellä Pitääkö olla huolissaan?-hupipaneelissa. Varhaisin kirjallinen kuvaus vuosituhantisesta, vaikkakin terminä modernista psykologisesta ilmiöstä löytyy antiikin Kreikan kuuluisimmasta näytelmästä, suuren traagikko Sofokleen Kuningas Oidipuksesta, jossa Teeban myyttinen hallitsija tietämättään surmaa isänsä tienristeyksessä ja nai äitinsä.

Alan Mooren käsikirjoittamassa ja Brian Bollandin yksityiskohtaisesti taiteilemassa Batman-sarjakuvaklassikossa Tappava pila (1988) Jokeri kiduttaa komisario Gordonia todistaakseen, kuinka yksi huono päivä riittää irrottamaan kunnollisimmankin ihmisen ruuvit. Kauhuelokuvien pelottavimpia opetuksia puolestaan on se, etteivät pitelemättömät psykopaatit, kuten Michael Myers, Jason Voorhees, Ted Bundy tai Peterbilt 281-mallinen perävaunullinen rekka, tarvitse tiettyä syytä vainotakseen viattomia uhrejaan.

Punaisia päin posottaminen, stop-merkin sivuuttaminen ja keltaisen sulkuviivan loukkaaminen ovat vaaranpaikoista vähäisimpiä, kun maailmaan pettynyt keski-ikäinen mätisäkki päättää ottaa maalitaulukseen epäkohteliaan kärsimättömästi liikennevaloissa tööttäävän nuoren naisen, aseinaan avolava-auto sekä simpukkapuhelin. Rattiraivo on b-luokan retro grindhouse-trilleri turhautuneen valkoisen miehen toksisesta vihasta, joka vain ikäväkseen ilmestyy hypersensitiiviseen incel-ilmapiiriin. Avutonta Olgaa ahdisteleva plösö Brutus äänestäisi "naisia pillusta tarttuvaa" Trumpia rivon "pukuhuonepuheen" vuoksi, ei siitä huolimatta.

Prologi näyttää vastikään vaille daamia ja duunia jääneen, ynseälle yhteiskunnalle nimettömän ja näkymättömän pääpahan (Russell Crowe) hiljaisella kadulla klo 4.03 tarkkailemassa menetettyä esikaupunkilaisunelmaa, kaupaksi laitettua kaunista taloa. Selustassa sade hakkaa, ukkonen jyrisee. Hopeisessa Fordissaan hikinen, raskaasti huohottava, opioidiriippuvainen punkero plaraa kipulääkepankkiaan, jauhaa hydrokodonit kuivana hampaidensa välissä, viskaa vihkisormuksensa takapenkille, polttelee tulitikkuja loppuun. Kirves yhdessä kädessä ja bensakanisteri toisessa mies tunkeutuu sisään, hakkaa hengiltä ex-vaimonsa ja tämän uuden kumppanin, tuikkaa pytingin tuleen ja ajaa tiehensä taakseen katsomatta.

New Orleansin toisella laidalla soitto avioerojuristilta herättää tuoreen yksinhuoltajaäidin hektiseen aamuun. Rachel (Caren Pistorius) on myöhässä tärkeältä kampauskeikalta, kuten aina. 15-vuotias teinipoika Kyle (Gabriel Bateman) odottaa lempeän ymmärtäväisenä kyytiä kouluun, paksu laskupino lyhentämistä. Säälimätön eksä vaatii osituksessa puolta asunnosta, veli tyttöystävineen loisii nurkissa, heikko äiti on hiljan sijoitettu hintavaan hoitoyksikköön. Moottorin merkkivalokin syttyy. Jos petetyllä, jätetyllä ja juuri ennen eläkettä töistä potkitulla "Tom Cooperilla" on takanaan katastrofaalinen vuorokausi, on elämä kolhinut lommoille myös stressaantuneen hiusstylistin Volvon, tuon ruotsalaisen kansankodin turvallisuuden perikuvan.

Perustarina varioi pulpin maantiekauhun kultti-ihailtuja lajityyppiteoksia, kuten Kauhun kilometrit (1971), Liftari (1986) ja Joy Ride (2001). Kehystävänä esikuvana Carl Ellsworthin tiukka käsikirjoitus lainaa Joel Schumacherin suotta aliarvostettua mustaa komediaa Rankka päivä (1993). Ja kappas, näin Rattiraivo palautti mieleen joukon vanhoja loistoleffoja, joilta uutukaiset normaalina elokuvavuonna veisivät kaiken ajan. Plussaksi sekin on kiesien stunt-koordinoidun romutuksen ohella laskettava saksalaissyntyiselle ohjaaja Derrick Bortelle.

Crowen kuoleman lähettilästä voisi kait kutsua alkukantaiseksi versioksi Michael Douglasin esittämästä kylmän sodan sukupolven tyhjäkatseisesta valkokaulustyöläisestä, joka kyllästyy jumittamaan monikulttuurisen Los Angelesin helteisessä liikenneruuhkassa ja aloittaa hirviömäisen amok-juoksun kiittämätöntä järjestelmää kohtaan. Sillä ratkaisevalla erolla, että katsoja pysyy Douglasin "D-Fens"-jokamiehen puolella koko joutsenlaulun ja saattaa tuntea jopa osasyyllisyyttä päähenkilön pimahduksesta, vaikkei tekoja missään tapauksessa hyväksyisikään.

Ketään tuskin hämmentäisi nähdä Nicolas Cagea sekoamassa Rattiraivon pääosassa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Tilapäisessä mielenhäiriössä tai harvinaisena hyvän maun hetkenä filmimoguli Francis Ford Coppolan veljenpoika päätti kuitenkin kieltäytyä vapauttamasta valloilleen suosittuina nettimeemeinä kiertävää "Cage ragea". Vaan riittää Russell Crowellakin historiaa temperamenttisista, henkisesti epävakaista roolihahmoista, Romper Stomperin (1992) rasistisesta uusnatsi-skinheadista The Mummyssa (2017) samasta kropasta kamppailevaan tohtori Henry Jekylliin/herra Hydeen.

Fox Newsin toimitusjohtaja Roger Ailesin inhorealistisen roolin ihrakerroksia The Loudest Voice-sarjan (2019) jäljiltä kantava Crowe on nähtävästi saavuttanut näyttelijänurallaan Peter Finchin Kasvot kuvaruudussa-vaiheen, jossa jo varhain australialaistunut kiivi leikittelee Oscar-palkitun gladiaattorin tähtikuvalle täysin vastakkaisilla valinnoilla. Siinä missä uutisankkuri Howard Beale huutaa keuhkonsa tyhjiksi Sidney Lumetin vuoden 1976 terävässä satiirissa kaupallisesta mediasta, Crowen kaunainen hahmo hautoo himmailematta kostoa. Ei enää Nooaa ja Jor-Eliä.

Kuten klassisissa piirroslyhäreissä, joissa kissa-hiiri-jahdin katalyyttina maltin menettäminen monesti toimii, jarrupoljin on revitty irti, eikä vauhti hyydy. Ei Rattiraivo mikään mestariteos ole, mutta yksinkertaisuudessaan yliläikkyvään konseptiin mahtuu sentään voiveitsi takaraivossa sekä vähintään viisi yliajoa. Tällaisia keskibudjetin kesärainoja, jotka eivät isoja blockbuster-studioita kiinnosta, israelilaiset serkukset Menahem Golan ja Yoram Globus tuottivat 80-luvun kulta-aikana murto-osalla Cannon Filmsin liukuhihnalta. Houkuttele messiin Hollywoodin megastara, niin johan ulkomaisten sijoitusten ketsuppipullo aukeaa.

Verenvuodatukselta vältyttäisiin, jos Rachel narsistisen yhteiskunnan itsepäisenä ituna vain suostuisi toviksi nielemään ylpeytensä ja pyytämään anteeksi, vaikkei olisikaan väärässä. Kunnon kristittykin hyväksyy julkisesti, mutta tuomitsee yksityisesti. Toisaalta keskustelupalstat ovat täynnä näitä nihilistisiä luusereita, uhriutujia ja riidanhaastajia, jotka rauhallisen, rationaalisen ja neutraalin asianmukaisuuden sijaan laukovat tunnekuohussa äkkipikaista skeidaa ja katsovat olevansa oikeutettuja erikoiskohteluun vain, koska heillä on kurja olo.

Yleensä silloin ollaan ongelmissa, kun esitetään itseä fiksumpaa taideteosta. Rattiraivosta on turha hakea syvällisempää sosiaalista kommentaaria rakoilevan mielenterveyden, bipolaarisen sirpale-elämän sekä empatiapuutoksen suhteesta. Moiseen monipohjaisuuteen Crowen rooli on selittämättömässä, tyhjässä sadismissaan tarkoituksellisen vastenmielinen. Tutkittavaa ei ole. "Hyvää pitää pahentaa ja pahaa hyventää", sanoi näyttelijä Vesa Vierikko taannoisessa haastattelussa kirjailija Jari Tervolle. Aina se ei kuitenkaan onnistu.

Teksti: 2021 Samu Oksanen