Kirja-adaptaatiot ovat lipeviä tapauksia. Onnistuneimpia (David Leanin Suuret toiveet, Tohtori Živago) on siunattu laajalla, monisäikeisellä juonella, joka peittää mahdolliset harha-askeleet tarinankerronnan teknisissä vaatimuksissa. Kamalimmat (Roland Joffén Tulipunainen kirjain, Baz Luhrmannin Kultahattu) kaatuvat usein jo yksistään temaattisen painopisteen epämääräisyyteen.

Tiivismuotoisissa romaaneissaan Ian McEwan viipaloi kliinisesti ihmissuhteiden ahdistavaa anatomiaa brittiläisen luokkayhteiskunnan tapakulttuurin puristuksessa, usein historiallisena ajanjaksona, jolloin seisminen murros siintää horisontissa. Salaisuudet, valheet, syyllisyys ja häpeä sekoittuvat, ja kauhuainekset hiipivät arkeen, kun tunteiden kirurgi havainnoi elämän sattumanvaraisuutta tutkimusretkillä henkilöidensä intensiivisiin, yksityisiin tajunnanvirtoihin.

Valkokankaalle riipaisevasti 2007 kääntynyt Sovitus kuvasi, miten hiljaiset sopimukset ja vaikeneminen voivat tuhota parisuhteen jo ennen kuin se ehtii alkaakaan. Samana vuonna arvostettua Booker-kirjallisuuspalkintoa tavoitteli McEwanin melankolinen pienoisromaani Rannalla, niin ikään romanttinen tragedia, jossa ennenaikainen ejakulaatio muuttaa naiivin ja neitseellisen avioparin hääyön pelon ja inhon peruuttamattomaksi makuukamaritraumaksi.

166 sivua episodimaista ja introspektiivistä proosaa ei antaudu helpolla filmaattiseen muotoon edes kirjailijan omassa käsikirjoituksessa. Teatteriohjaaja Dominic Cooken näyttämöllinen tulkinta ja ylöspano kuljettavat sympaattisia henkilöitä lähdemateriaalia perinteisempiä polkuja harppoen vuosikymmeniä aina kyynelten tahraamien lateksimaskien sokeriseen koodaan. Television puolelta Rannalla onkin jatkumoa rankoille elämänkohtaloille revisionistisessa epookkidraamassa Hakekaa kätilö.

Vuonna 1962 rokki soi radioaalloilla, ja e-pilleri tekee tuloaan, mutta Keski-Englannissa tahmea taiteilu vällyjen välissä taittuu yhä seksioppaan vanhahtavin opein, jotka sopisivat paremmin sammakon preparointiin biologian tunnilla. Siveyskäsitysten puolesta lahjakas viulisti Florence Ponting (Saoirse Ronan) ja historianopiskelija Edward Mayhew (Billy Howle) voisivatkin elää yhtä hyvin viktoriaanisella aikakaudella. Runoilija Philip Larkinin mukaanhan sukupuoliyhdyntä keksittiin vasta 1963 Lady Chatterleyn rakastajan pannasta vapautumisen ja The Beatlesin esikois-LP:n välissä.

Siniverisen kaupunkilaistytön ja sinikauluksisen maalaispojan lempi leiskahtaa ensisilmäyksellä kampanjatilaisuudessa ydinaseriisunnan puolesta Oxfordissa. Säädyllisiä poskisuudelmia seuraa puritaanisten normien edellyttämä avioliitto, joka ei kuitenkaan merkitse eroottisesti viattomille nuorille lihallista yhteyttä. Kyse on kaupankäynnistä, amorfisesta instituutiosta, joka edustaa kunniallisuutta, kypsyyttä sekä vapautta – Florencelle vapautta perheestään; Edwardille seksuaalista vapautta, saumaa sinetöidä diili.

Häämatka hulppeaan merenrantahotelliin Dorsetissa avaa kuitenkin umpirakastuneen parin silmät säröille toisissaan. Edward kutsuu Florencea ”läntisen sivilisaation neliskulmaisimmaksi henkilöksi”, koska jousikvartetilleen kurinalaisesti omistautunut leidi ei pahemmin perusta Chuck Berrystä. Yhteisymmärrystä ei löydy edes ruoasta tai juomasta, saati oikeanlaisesta kosketuksesta. Yksi viikonloppu, ja ventovieraiden mököttäjien hätäinen avioliitto murenee.

Chesil Beach itsessään on visuaalisesti häikäisevä metafora. McEwanin alkuteoksessa pikkukivien vaihtuminen rannan mittaan isompiin lohkareisiin kertoo osaltaan ajan kulumisesta. Cooke valitsee tulokulmansa lähempää Michelangelo Antonionia hyödyntäen näkymää kaukaisuuteen ulottuvasta, kalpeiden aaltojen rajaamasta tuulisesta rantaviivasta ilmaisemaan epävarman tulevaisuuden taakkaa. Itse asiassa tunnelma virittyy jo ennen Edwardin ja Florencen saapumista paikalle; aaltojen etäinen loiske, samaan aikaan sekä romanttinen että pahaenteinen, säestää intiimiä, kiusallista haparointia hotellissa.

Mikä meni vikaan? Florence ja Edward ovat aikansa moraalisten asenteiden vankeja vailla emotionaalisia tai kielellisiä työkaluja käsitellä seksuaalista kyvyttömyyttä. Henkilökohtaisilla tasoilla painavat, repivät ja raastavat luokkataustat, sekä synkkänä avaintodisteena vihjaus lapsena kärsitystä hyväksikäytöstä.

Florencen vanhemmat, vihanhallintaongelmainen teollisuuspohatta Geoffrey (Samuel West) ja hyytävä filosofian professori Violet (Emily Watson), ovat kontrolloivia ja tuomitsevia snobeja. Junan töytäisy jätti puolestaan pysyvän aivovaurion Edwardin boheemille Marjorie-äidille (Anne-Marie Duff), joka kyläkoulun kunnollisen ja kannustavan rehtori-isä Lionelin (Adrian Scarborough) hoteissa tätä nykyä joko liimailee kuvia leikekirjoihin tai tanssahtelee au naturel.

Vain 13-vuotiaana Sovituksesta valokeilaan ponnistanut Ronan ja karheudessaan nuorta Michael Yorkia muistuttava Howle ovat kumpikin elokuvaa kannattelevana pariskuntana kiehtovan Janus-kasvoisia; itsevarmoja ja liberaaleja takaumissa, arkoja ja konservatiivisia makuuhuoneessa.

Tinderissä eli seksiseuran McDonald’sissa kiimaisena huitovalle nykyihmiselle menneisyys on todellakin vieras maa. Rannalla hahmottelee herkin vedoin psykologisesti tarkan ja raadollisen kuvan sodanjälkeisestä mentaliteetista, toteutumattomien lupausten kylmästä vuoteesta, joka riisti nuoruuden ja jätti arvet.

DVD: Levyllä anamorfinen 2.39:1 -laajakuva ja Dolby Digital 5.1 -ääniraita. Tietoja lisämateriaalista ei saatavilla.

Teksti: 2018 Samu Oksanen