Pirates of the Caribbean -elokuvien henki näkyy myös ohjaaja Gore Verbinskin uudessa animaatiossa. Elokuva on sekoitus psykedeelistä synkistelyä, komediaa ja juonellisesti helppoa viihdykettä. Aiemmin erikoistehosteisiin keskittyneen Industrial Light & Magicin tuottama elokuva on tunnelmaltaan hienotunteisen makaaberi ja visuaalisesti taidokas.

Tarina on pohjimmiltaan suoraan lännenelokuvien ohjekirjasta. Muukalainen saapuu nuhjuiseen pikkukaupunkiin ja päätyy pelastamaan sen. Tässä elokuvassa tavalliset pyssysankarit on kuitenkin vaihdettu liskoiksi, linnuiksi ja muiksi kaikenkarvaisiksi otuksiksi. Päähenkilö on turvallisessa mutta tylsässä terraariossaan monologeja esittävä kameleontti, joka joutuu yllättäen kohtaamaan karun autiomaan lukuisine vaaroineen. Vesipulan vaivaamassa Dirtin kaupungissa lisko ottaa puolivahingossa esittääkseen sankarin roolin.

Kameleontti Rangon roolissa kuullaan alkuperäisversiossa Johnny Deppin (The Tourist, 2010, Public Enemies, 2009) ääntä. Isla Fisher (Himoshoppaajan salaiset unelmat, 2009) on Beans-liskon roolissa kuitenkin se, joka on tässä vertailussa varastaa shown. Laveaa murretta tulkitseva Fisher osoittaa muuntautumiskykynsä kun Deppin suoritus tuntuu kärsivän pienoisesta kuluneisuudesta. Matkalla vastaan tuleva eeppistä vaellustaan tekevä Roadkill (Alfred Molina) on myös hahmona sympaattisesti toteutettu.

Näyttelijöiden yhteispelissä ei ole moittimista ja poppoo pääsikin tunnelmoimaan animaation teossa poikkeuksellisella tavalla: rooliasuihin pukeutuen ja myös fyysisesti yhdessä näytellen. Motion capturesta ei kuitenkaan ole kyse. Elokuvan suomalaisessa versiossa ovat äänessä muun muassa Reino Nordin ja Elena Leeve.

Parhaimmillaan Rango on surrealistinen trippi, jossa todellisuus ja hallusinaatio sekoittuvat. Oscar-ehdokkuuksiakin niittäneen John Loganin (The Aviator – lentäjä, 2004) vastuulla oleva käsikirjoitus nojaa enemmän viittausten kanssa kikkailuun kuin todella nasevaan dialogiin tai syvälliseen sisältöön. Suorat viittaukset muun muassa western-klassikoihin ja Terry Gilliamin Hunter S. Thompson -filmatisointiin (Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa, 1998) yhdessä tarinaa kertovan mariachi-orkesterin kanssa lisäävät toki värikästä kerroksellisuutta hieman tylsään perusjuoneen.

Ajoittain elokuvassa saadaan aikaan hyvinkin pelottava tunnelma, joka yhdessä viittauksia viljelevän kerroksellisuuden kanssa selittää 11-vuoden ikärajaa. Visuaalisen syvyyden vaikutelmaa onnistutaan luomaan ilman häiritseviä 3D-kakkuloita ja etenkin kanjonin pohjalle sijoittuva takaa-ajo -kohtaus on vauhdikkuudessaan ja käänteissään tehokas esimerkki perinteisten keinojen vetovoimasta.

Teksti: © 2011 Marjo Eskola